Uutiset

Sinatra on populaarimusiikin historian tunnistettavin ääni

Kuka kukin on -kirjassa hän esittäytyi kolmella sanalla: Sinatra, Frank, baritoni. Se riitti. Ja 90 vuotta syntymänsä jälkeen Frank Sinatra (1915-1998) on yhä populaarimusiikin historian tunnistettavin ääni.

Kun hän lauloi menetetystä rakkaudesta, kuulijat kärsivät hänen kanssaan. Kun hän svengasi, kaikki hymyilivät. Sinatralla oli monia lempinimiä, mutta niistä yksinkertaisin kertoo eniten: The Voice, ääni.

Sinatran levytysura ulottuu 1930-luvun lopulta 1990-luvun puoliväliin, ja vuosien kuluminen kuului myös hänen äänestään. 1940-luvulla hän oli viulu, 1950-luvulla alttoviulu, 1960-luvulla sello ja 1980-luvulla basso, säveltäjä Sammy Cahn sanoi.

Uransa alkuaikoina Sinatra oli pehmeä-ääninen teinityttöjen suosikki, sota-ajan ikävän lievittäjä. Hän oli ensimmäisiä laulajia, joka oivalsi mikrofonitekniikan merkityksen. Sinatra ei mylvinyt, vaan lauloi mikrofoniin kuin rakkaimpansa korvaan.
1950-luvun alkaessa tuo aika jäi lopullisesti taakse. 34-vuotias Sinatra oli sammunut tähti, ja pohjakosketus tuli aamuyöllä 26. huhtikuuta 1950 New Yorkin Copassa. Sinatra yritti aloittaa illan kolmannen osuutensa, avasi suunsa – eikä ulos tullut pihaustakaan, pelkkää pölyä.

Nice ’n easy

Mutta Sinatra palasi, kuten hän aina teki. Oscar-voitto elokuvasta Täältä ikuisuuteen ja levytyssopimus Capitolin kanssa aloittivat muutaman vuoden kuluttua uuden, entistä menestyksekkäämmän jakson.

Capitolin kaudella 1950-luvulla syntyivät Sinatran klassisimmat levytykset, kuuluisat konseptialbumit, joissa laulaja työskenteli yhdessä mestarisovittajien kuten Billy Mayn, Nelson Riddlen ja Gordon Jenkinsin kanssa.

Sinatran baritoni oli äänenmenetyksen jälkeen aavistuksen arpeutunut, tummempi ja syvempi. Nuoruudessaan Sinatra oli saattanut joskus maustaa tulkintojaan ohuella huokoisuudella tai falsetin käytöllä, mutta tästä eteenpäin hän käytti aina vain rintarekisteriään. Puheenomaisuutensa takia se sopi täydellisesti Sinatran viskilasi-imagoon, koska se antoi kuvan, että laulaminen oli helppoa, nice ’n easy.

Capitol-aika oli monien mielestä Sinatran huippukausi. Sinatran otti kaiken irti laulujen sanoista fraseerauksellaan, taidollaan rytmittää sanat mahdollisimman suuren vaikutuksen aikaansaamiseksi, ja hänen hengitystekniikkansa mahdollisti saumattoman liukumisen fraasista toiseen.

Väärentämätön

1960-luvun alussa Sinatra siirtyi omaan levy-yhtiöönsä Repriseen. Viisikymppisen Sinatran äänessä oli kuultavissa hiljalleen lisääntyvää käreyttä, lukemattomien viskipaukkujen ja savukkeiden aromia.

Samalla yhä useammat hänen kappaleistaan alkoivat muuttua svengaavista numeroista julistuksiksi, kuten Sinatran loppu-uran tavaramerkkilauluksi muodostunut My Way. Mestarillisia albumeja syntyi yhä ajoin, mutta joukkoon alkoi tulla myös ajoittaisia musiikillisia ohilyöntejä.

Sinatra lopetti uransa 1970-luvun alussa, mutta palasi jo pari vuotta myöhemmin. Mestarin ääniala oli jo supistunut yläpäästään, ja uran viimeisillä, 1990-luvun duettoalbumeilla hän kuulosti jo hauraalta vanhalta mieheltä. Mutta äänessä oli silti tallella Sinatran väärentämättömyys.

Itse asiassa Sinatra oli ainoa laulaja, jota hänen Rat pack -kaverinsa Sammy Davis jr. ei pystynyt onnistuneesti imitoimaan. Davis osasi laulaa Dean Martinin pehmeällä tyylillä, Louis Armstrongin riivinraudalla, Billy Eckstinen jylisevällä baritonilla, Tony Bennettin samettisella huokoisuudella tai Mario Lanzan oopperatenorilla niin taitavasti, että oli mahdotonta tietää, oliko äänessä aito laulaja vai imitaattori.

Mutta Sinatran ääntä Davis ei koskaan täysin tavoittanut. Davis osasi kyllä matkia Sinatran fraseerausta, hengitysrytmiä ja maneereita, mutta ei koskaan kuulostanut mieheltä, joka muistetaan nimellä The Voice.

STT