Uutiset

Sinne ja takaisin

Kävin iltamyöhällä siipan kanssa lyhyen mutta syväluotaavan keskustelun. Peistä väännettiin siitä, kummat kotipuolen teinit ovat rohkeampia: ne, jotka lähtevät vai ne, jotka jäävät synnyinsijoilleen.

Yritin avata uusia näköaloja filosofoimalla, kuinka vaatii omanlaistaan rohkeutta tyytyä läpikoluttuun kylään tai pikkukaupunkiin, vaikka koko maailma on auki.

Päättää, että koti, postilaatikko ja laajakaista riittävät, vaikka kaikki muut aina lähikauppaa myöten lähtisivät.

Hei haloo, onhan se nyt radikaalia!

Olin vähällä vakuuttaa itsenikin, mutta mies oli mielipiteessään tinkimätön. Tutuissa nurkissa pitäytyjät ovat nössöjä. Piste.

Sunnuntain
Hämeen Sanomiss
a kirjailija Juha Itkonen palasi tunnelmoimaan vanhoille kotikulmilleen Hämeenlinnaan.

Jutussa Itkonen muistelee, kuinka teini-iässä oli päästävä pois isompaan kaupunkiin, uusiin kuvioihin.

Myllymäen ala-asteen kasvatti ei usko muuttavansa Helsingistä takaisin lapsuuden maisemiin, mutta toisin on monen muun laita, ainakin tuuloslaisessa kaveripiirissäni.

Ympäri maata sinkoilleessa tyttöporukassa on alkanut kuulua ennenkuulumattomia pohdintoja. Niissä Eteläinen on vaihtoehto ja Lammillekin voisi ehkä rakentaa.

Ja entäs nykyinen kanta-Hämeenlinna sitten? Tuppukylä, jonka parasta antia olivat Reska ja jo edesmennyt Kulttuuritukun disko, on kummasti 10 vuodessa alkanut tuntua ”ihmisen kokoiselta kaupungilta”.

Sellaiselta, jossa asunnot ovat siedettävissä hinnoissa, ja jossa lapset uskaltaa päästää pelikentälle omin päin. Sellaiselta, jossa aamuksi Helsinkiin ja illaksi kotiin -arki on mahdollinen.

Kirjailija
pelkää, että juurilleen palaaminen saattaisi saada hänet katsomaan tulevaisuuden sijasta menneisyyteen.

Voi olla, että hän on oikeassa. Ehkä siinä kävisi juuri niin.

Ainakaan Tuuloksessa menneisyyttä ei tosin pääse katsomaan aivan silmästä silmään, sillä aika on ajanut yli ja ohi.

Turistit sekoittavat puheessaan Tuulosen ja Tuuloksen, eikä Tampereelta Lahteen pyyhältävä autoilija huomaa ohittaneensa mitään kauppakeskuskompleksia kummempaa.

Sydäntä raastoi, kun idyllinen lapsuudenkoulukin paloi hiilikasaksi, mutta poru ei auta. Pitäjän uusille ekaluokkalaisille uusi koulu on se, josta he aikanaan kertovat seesteisiä tarinoita nenäliinaan nyyhkien.

Jos kotiseudulle jäävät eivät mitään muuta menetä, niin takuuvarmasti ainakin kokemuksen siitä, miltä tuntuu lähteä. Me lähteneet taas emme koskaan saa tietää, millaista olisi ollut jäädä.

Yhteistä molemmille rintamille on se, että kotiseudulle paluun tunne jää monelta kokematta.

Heiltä siksi, etteivät he koskaan lähteneet, ja meiltä siksi, että joskus eteen sattuu uusia paikkoja, joiden maaperään juuret on helppo levittää.

Päivän lehti

21.1.2020