Kolumnit Uutiset

Sitten kun olen pyörätuolissa, jospa olisi joku auttamassa

Melkein viimeinen työmatka ennen kesälomaa: Näen jo kaukaa rautatien ylittävältä sillalta, kun vanha mies työntää pyörätuolissa vanhaa naista.

Yritän ohittaa pyörätuolin varovaisesti. Tällä kertaa hidastelu ei pyöräillessä harmita ollenkaan, pikemminkin päinvastoin. Oma kiireeni pysähtyy. Hiiteen aamupalaveri.

Katsahdan liikennevaloissa taakseni ja näen, että pariskunnan eteneminen on vaivalloista, mutta ilmeisesti mihinkään ei ole myöskään kiirettä. Menen melkein jo kiittämään heitä päiväni pelastamisesta. Kaduttaa vieläkin. Olisi pitänyt. Se nimittäin pelastui, päiväni, toinen ja kolmaskin.

Rakennan mielessäni todennäköisen kuvan siitä, mihin pariskunta menossa. Mahdollisesti torille tai muuten ostoksille, ehkä terveyskeskukseen, joka on risteyksen toisella puolella.

Molemmat ovat pukeutuneet tyylikkäästi, mahdollisesti parhaimpiinsa. Takana on elettyä elämää, joka on ehtinyt kauniisti ehtoopuolelleen. Ajattelen, että kauniisti, vaikka enhän minä tiedä, arvailen vain.

Onkohan pariskunnan suhde niin tasapainoinen ja toinen toistaan tukeva, miltä se ulkopuolisesta näyttää.

Mies on ilmeisesti omaishoitaja. Heitä on keskuudessamme paljon, vaikka ilmeisesti paljon useammin käy juuri toisinpäin, että pariskunnasta vaimo omistautuu miehensä hoitamiseen.

Paljon harvemmin lapsi tai muu omainen on omaishoitajana. En tiedä, olisiko itsestänikään siihen ikinä ollut. Ajatus oli, mutta en ehtinyt kuin muutaman arvokkaan hetken.

Isäni hoiti jonkin aikaa äitiäni molempien elämän viimeisinä aikoina. Osat kääntyvät niin nopeasti; äiti oli sitä ennen huolehtinut isästä 60 vuotta.

Kohuttu vanhuspalvelulaki tuli voimaan heinäkuun alussa. Miksi siitä kohistiin? Varmaan siksi, kun vanhuus koetaan niin vaikeaksi asiaksi. Ihan kuin se voitaisiin hoitaa jollakin lailla pois päiväjärjestyksestä.

Hauhollakin kuulemma kyseltiin, mikä nyt muuttui vanhusten elämässä parempaan päin. – Väitän, ettei varsinaisesti mikään. Laki on vain pitkiä ja monimutkaisia sanoja peräkkäin.

Virkahenkilöiden ja muiden projektiuskovaisten sanahelinä kumisee tyhjyyttään. Sen suomentaminen on vetämätön kivireki. Tehkää vaikka sata vastinetta, mutta minä en ainakaan jaksa. Tarkoitus on varmasti vilpittömän hyvä, mutta kaiken takana luuraa lähinnä luja kehitysusko. Ihan kuin kaikki asiat pitäisi keksiä tässä ja nyt uudestaan.

”Palvelujen on oltava laadukkaita sekä iäkkään henkilön tarpeisiin nähden oikea-aikaisia ja riittäviä.” – Eikö ennen pitänyt olla?

Laadukkaiden ja tarpeita vastaavien palvelukokonaisuuksien sijasta arvostaisin vanhana enemmän sitä, jos olisi joku ihminen auttamassa ja ehkä mahdollisesti sitä pyörätuolia työntämässä. Ennen sitä pyrin mahdollisimman pitkälle omin jaloin. Yritän muistaa myös olla jokaisesta kilometristä kiitollinen, niistä pisimmistäkin.

Päivän lehti

20.1.2020