Uutiset

Sofi Oksanen pelkää sananvapauden puolesta: "On syytä olla huolissaan uutisista, jotka jäävät kirjoittamatta, myös meillä"

Jos toimittaja pelotellaan jättämään juttunsa tekemättä ja julkaisematta, kukaan ei ole myöskään kertomassa, kun uhkailijat käyvät seuraavan ihmisryhmän kimppuun. Siksikin toimittajia on puolustettava, muistuttaa kirjailija Sofi Oksanen. Oksanen piti puheen sananvapaudesta Toimittajat ilman rajoja -järjestön tilaisuudessa Helsingissä maanantaina 14.10.2019. Julkaisemme puheenvuoron kokonaisuudessaan yksinoikeudella.
"Trumpin presidenttiys ja Putinin verinen valtapolitiikka ovat asioita, joiden liberaali länsi ei uskonut olevan mahdollisia, ja juuri siksi ne tapahtuivat kuin huomaamatta. Voimme siis syyttää mielikuvituksemme puutetta." Kuvassa kirjailija Sofi Oksanen on Kiovan metrossa. Kuva: Yulia Serdyukova
"Trumpin presidenttiys ja Putinin verinen valtapolitiikka ovat asioita, joiden liberaali länsi ei uskonut olevan mahdollisia, ja juuri siksi ne tapahtuivat kuin huomaamatta. Voimme siis syyttää mielikuvituksemme puutetta." Kuvassa kirjailija Sofi Oksanen on Kiovan metrossa. Kuva: Yulia Serdyukova

Ray Bradburyn dystopiaklassikko Fahrenheit 451 kertoo palomies Guy Montagista maailmassa, jossa palomiesten ainoa työtehtävä on kirjojen ja kirjoja omistavien ihmisten talojen polttaminen poroksi. Kun palomies Montag kuulee sattumalta, että ennen muinoin palokunnan tehtävä olikin tulipalojen sammuttaminen, hän ei tahdo uskoa sitä todeksi.

Ajatus jää kuitenkin kaihertamaan hänen mieltään ja hän kysyy asiasta kollegoiltaan, jotka pitävät moista väitettä naurettavana ja ottavat esille sääntökirjansa historiallisen katsauksen virkistääkseen Montagin muistia. Katsauksen mukaan palokuntalaitos perustettiin vuonna 1790 hävittämään siirtokuntien englantilaisvaikutteiset kirjat polttamalla. Ensimmäisen palomiehen kerrotaan olleen Benjamin Franklin.

Palomiehet pitävät tätä kaikkea totena, koska he elävät maailmassa, jossa kirjallisuus on kielletty. Ihmiset eivät enää edes osaa etsiä tietoa – tai eivät halua, sillä kirjallisuutta halveksitaan. Faktatietoja kuitenkin välittyy murusina ihmiseltä toiselle suullisen tradition kautta, kuten totalitaristisessa järjestelmässä on tapana, ja ne muruset saavat palomies Montagin epäilemään vallitsevan järjestelmän tarjoamaa fiktiivistä todellisuutta, joskin kokonaiskäsityksen muodostaminen on hänelle hankalaa. Hän ei pysty analysoimaan tiedon mureniaan. Vastaava on täysin mahdollista missä tahansa yhteiskunnassa, jossa vapaata lehdistöä ei ole, ja käsitys todellisuudesta rakennetaan valtaapitävien propagandan mukaan.

Vaikka Fahrenheit 451 on määritelty dystopiaksi, teoksen maailma on totta monissa maissa myös tänä päivänä. Kiinalaisia, jotka eivät ole kuulleet Tienanmenin verilöylystä, on runsaasti. Egyptiläisiä, jotka eivät ole kuulleet holokaustista, on paljon. Ihminen, joka ei ole kuullut koskaan näistä tragedioista, ei voi uskoa, että ne ovat totta.

Koska kokonaisten kansanmurhien poistaminen kansakunnan muistista on täysin mahdollista, Bradburyn palomiehille ja heidän käsityksilleen oman ammattinsa historiasta ei ole syytä nauraa. Kirjailija Masha Gessen kirjoitti Donald Trumpin vaalivoiton jälkeen, että Trumpin nousu presidentiksi oli mahdollista, koska vastapuoli ei uskonut sen olevan mahdollista eikä siksi toiminut riittävän aktiivisesti, jotta vaalitulos olisi ollut toinen. Niin Trumpin presidenttiys kuin Venäjän presidentti Vladimir Putinin verinen valtapolitiikka ovat asioita, joiden liberaali länsi ei uskonut olevan mahdollisia, ja juuri siksi ne tapahtuivat kuin huomaamatta. Voimme siis syyttää mielikuvituksemme puutetta.

Kustantamo Sammakko julkaisi äskettäin Bradburyn vuonna 1953 ilmestyneestä teoksesta uuden laitoksen Einari Aaltosen suomentamana, sillä romaani on jälleen ajankohtainen: liberaalin demokratian peruspilarina toimivaan sananvapauteen kohdistuu uhkia, myös Suomessa. Me voimme menettää sen mitä olemme saavuttaneet, mikäli tuudittaudumme siihen luuloon, että Suomessa ei koskaan voisi olla palomies Möttöstä, joka luulisi, että Suomen ensimmäinen palokunta perustettiin tuhoamaan kaikki maan ruotsinkieliset kirjat.

Ensivaroitus vihapuheesta meni ohi

Kymmenen vuotta sitten kirjoitin Aamulehteen kolumnin, yhden niistä jotka eivät herättäneet keskustelua, kenties siksi että sen sisällön ei katsottu olevan meidän ongelmamme. Kolumni käsitteli Viron erinomaista sijoitusta nettisananvapautta käsittelevässä raportissa, jonka yhdysvaltalainen eri maiden demokratisoitumiskehitystä seuraava Freedom House oli julkaissut. Viro oli yltänyt peräti ykkössijalle. Sen piti olla puhtaasti hyvä asia, ylpeyden aihe. Kolumnissani käsittelin sitä, miksi näin ei ollut. Online-toimittajat olivat nimittäin alkaneet toivoa siirtoa muihin tehtäviin kyllästyttyään itseensä kohdistuviin herjoihin. Suurimmaksi ongelmaksi oli muodostunut se, että haastateltavia oli hankala löytää. Kaikki olivat alkaneet pelätä nettikommentteja, joita luettiin ja kirjoitettiin paljon.

Viron hallituksen lehdistökeskuksen entisen johtajan, Daniel Vaarikin, mielestä sananvapaus oli rajoittumassa salakavalasti, sillä julkisesti mielipiteitään esittäviä ihmisiä oli yhä vähemmän. Verkkoaggression kohteeksi joutunut koki hyökkäyksen julkisena nolauksena. Keskustelin asiasta suomalaisen toimittajan kanssa, jonka mielestä pienessä maassa julkisen häpäisemisen merkitys on eri – sitä ei pääse pakoon. Kuka tahansa parjaaja on fyysisestikin melko lähellä parjaamaansa, ei suinkaan satojen kilometrien päässä. Päättelin, että vastaavaa Suomessa ei tapahtuisi. En siis käyttänyt mielikuvitustani.

Viro vältti Filippiinien kohtalon

Virossa annettiin joitakin tuomioita nettikommenteista, ensimmäisiä laatuaan, mutta yleinen mielipide tuntui tuomitsevan itse tuomiot, jotka nähtiin sananvapautta rajoittavina, ja minä uskoin, että asennoituminen johtui maan lyhyestä historiasta vapaan sanan saralla: siihen liittyvä vastuu oli uusi asia. En pitänyt mahdollisena, että Virossa kehkeytynyt tilanne voisi siirtyä Suomeen, koska Suomen sananvapaushistoria on toisenlainen eikä Suomi ole muuttunut diktatuurista demokratiaksi yhdessä yössä. Vasta Venäjän aggressiivinen politiikka herätti Viron ymmärtämään informaatiotilansa haurauden, josta alettiin keskustella Suomea aikaisemmin, ja silloin huomattiin, että suuri osa vironvenäläisistä luki uutisensa venäjänkielisistä kanavista, erityisesti sosiaalisen median kautta. Maan venäjänkieliset elivät toisenlaisessa informaatiotilassa kuin virolaiset, ja tilanne oli sama muissakin Baltian maissa. Merkittävä osa maan väestöstä eli tiedollisesti epädemokraattisen valtion luomassa tilassa, vaikka fyysisesti he elivät Baltiassa.

Maissa, joissa vapaan lehdistön tilanne on heikko, vihapuhe voi yllättävällä vauhdilla saada kaikupohjaa sosiaalisesta mediasta, ja juuri näin on sittemmin käynyt Myanmarissa, jossa rohingya-kansan etninen vaino ei olisi äitynyt joukkotuhoksi ilman hallituksen ja vastuuta välttelevän Facebookin apua. Surullisenkuuluisa Cambridge Analytica puolestaan testasi toimintaansa aluksi Filippiineillä. Filippiinit johtavat maailman tilastoja sosiaalisen median käytössä ja luottamus perinteiseen mediaan on heikko. Niinpä valtio tarjosi erinomaisen tutkimusalustan Cambridge Analyticalle, joka sittemmin kunnostautui edesauttamalla Brexitiä.

Voiko Suomi vaipua Myanmarin tielle?

Mutta Suomi ei ole Viro, Suomi ei ole Myanmar, Suomi ei ole Filippiinit. Suomi on maa, jossa on maailman vanhin, yli 250-vuotias lehdistönvapauslaki, ja Suomi on toistuvasti kohonnut kansainvälisten sananvapausindeksien kärkisijoille. Siitä huolimatta myös meidän sananvapautemme historia on ollut oikukas, altis poliittiselle aallokolle, ja vapaa sanamme on sittenkin kovin nuori. Kun Ruotsin kuningasvalta heikkeni epäonnistuneiden sotaretkien vuoksi, valtiopäivillä valtaan päässyt talonpoikainen myssypuolue halusi kumota säätyjen harjoittaman sensuurin. Oppositiossa ollessaan myssyt eivät saaneet nähdä virallisia asiakirjoja, joten he halusivat ne julkisiksi. Juuri tällaisten seikkojen myötä syntyi aikoinaan vallankumouksellisen radikaali painovapausasetus. Se ei siis johtunut poikkeuksellisen liberaalista kansanluonteesta, kuten Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Elina Grundström on todennut. Eikä se johtunut edistyksestä. Se johtui puoluepolitiikasta ja sattumasta.

Sittemmin sensuurilait ovat kaventaneet jo kerran saavutettuja vapauksia, ja sananvapauden ikkunoita on avautunut harvakseltaan. Tällainen ikkuna avautui suomalaisuusaatteen nousun aikaan ja vuoden 1905 suurlakon jälkeen, kun naiset saivat äänioikeuden ja Suomi modernin eduskunnan. Parin vuoden kuluttua alkoi kuitenkin uusi sananvapauden sortokausi ja sotavuodet toivat mukanaan sotasensuurin. Itsesensuurin aika puolestaan hiljensi konsensukseen perustuen ulko- ja sisäpoliittista keskustelua Neuvostoliiton vuoksi.

Uusi aikaikkuna sananvapaudelle avautui 1990-luvulla, jolloin EU-jäsenyys ja Euroopan ihmisoikeussopimus edellyttivät sananvapauden vahvistamista ja viestintälakien uudistusta. Emme siis päätyneet sananvapauden huippumaaksi sattumalta, emme siksi että olisimme poikkeuksellisen edistyneitä ja tai siksi että kansamme olisi poikkeuksellisen tiedonjanoinen. Sananvapautta tukevat järjestöt ja instituutiot kehittyivät ja saivat vakiinnutettua asemansa suotuisissa olosuhteissa lainsäädännön ansiosta. Grundström nimittää 2000-lukua sananvapauden kultakaudeksi. Nimitys on osuva, sillä kultakausilla on tapana loppua, ja nyt olemme saavuttaneet hetken, jolloin ilmaisun- ja sananvapautemme tulevaisuus punnitaan: pystymmeko vakiinnuttamaan nämä kultakauden ideaalit ja saavutukset, vai menetämmekö ne siksi, että harhauduimme pitämään niitä itsestäänselvyyksinä emmekä pitäneet mahdollisena, että tilanne voisi olla toisenlainen.

Ihmisinä suomalaiset eivät eroa virolaisista, latvialaisista, liettualaisista, filippiiniläisistä tai myanmarilaisista. Me koemme samoja tunteita kuin kaikki muutkin maailman kansalaiset ja juuri tunteisiin vaikkapa valeuutiset vetoavat, eivät faktoihin. Verkkovaino tuntuu aivan samalta niin virolaisesta, filippiinistä kuin suomalaisesta. Jokaisella maalla on oma sanavapauden historiansa, mutta häpäisy, joka sai haastateltavat karttamaan toimittajia jo kymmenen vuotta sitten Virossa, on kokemuksena samanlainen myös suomalaiselle poliitikolle, virkamiehelle ja toimittajille. Kansanvalta perustuu osallistumiseen ja vihapuhe vähentää osallistumista. Pitkällä tähtäyksellä se johtaa harvainvaltaan.

Lyömmekö hyväsydämistä tytärtä?

Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan tuore selvitys Viha vallassa avaa vihapuheen vaikutusta yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja sen tulokset ovat huolestuttavia. Tutkimukseen osallistuneista 42 prosentilla on into ottaa osaa julkiseen keskusteluun vähentynyt. Usea heistä kertoi jättäneensä tai jättävänsä politiikan tai harkitsevan sitä vihapuheen vuoksi. Kyseessä on ensimmäinen Suomessa tehty aihetta kartoittava tutkimus ja jo se on hälyttävää: näinkö hitaasti Suomessa on kiinnostuttu asiasta? Näinkö paljon me luotamme siihen, että liberaali demokratiamme on koskematon? Näinkö ohut on mielikuvituksemme?

Vai onko tämä seurausta myyteistä, joita Suomessa mielellään toistellaan? Yksi niistä koskee suomalaisten korkeaa koulutustasoa, jonka katsotaan olevan paras suoja esimerkiksi Venäjän mielipidevaikuttamista vastaan. Mutta koulutuksen sisältö tulee tutkimuksesta, kirjoista, tutkijoiden, toimittajien ja kirjailijoiden työn sisällöstä. Opetus ei suinkaan ole irrallinen saareke yhteiskunnassa. Vieraillessani taannoin Unkarissa paikallinen ystäväni kertoi hänen tyttärensä puolustaneen koulussa maahanmuuttajia. Opettaja löi tytärtä.

Unkari ei ole Suomi, mutta Suomessakin maahanmuuttajia puolustavia tutkijoita, poliitikkoja, toimittajia ja opettajia lyödään verkossa. Eikä vain heitä. Kyseessä on oikeusvaltioon kohdistuva uhka, sillä myös oikeuslaitoksen ja poliisin toimintaan pyritään vaikuttamaan vastaavanlaisin keinoin, ja koska vaino kärjistyy erityisesti maahanmuuttotaustaisten ihmisten ja naisten kohdalla, ongelma koskee lisäksi tasa-arvokehityksemme tulevaisuutta.

Vihapuhetta miehiltä naisille

Vihapuhe on sukupuolittunutta ja tutkimusten mukana 85 prosenttia vihaviestin lähettäjistä on miehiä. On syytä kysyä, vaikuttaako tällainen kehitys naisten halukkuuteen hakeutua näille aloille, jos ammatinvalinta voi johtaa raiskaus-uhkausten tulvaan? Eikö ole syytä huolestua, mikäli toimittaja jättää tekemättä jutun Venäjän korruptiosta, jos aavistaa sen johtavan perättömiin ilmiantoihin poliisille tai toimittajan lapsia koskeviin uhkauksiin? Venäjää työssään käsittelevä on jo pitkään saanut varautua kaikenlaiseen häirintään. Kirjailijana minä voin halutessani haudata käsikirjoitukseni maahan ja olettaa, että se löydetään ja julkaistaan vuosikymmenten kuluttua, mutta tänään haudattua uutista ei julkaista ensi vuonna. Sen sijaan tänään haudattu uutinen voi vaikuttaa siihen, millaisen eduskunnan saamme ensi vaaleissa.

On siis syytä olla huolissaan juuri niistä jutuista, jotka jäävät kirjoittamatta, koska kirjoittaja ei uskalla kirjoittaa niitä, koska kirjoittaja väsyy vihamieliseen verkkopommitukseen tai koska rahavarat voivat yllättäen mennä juristikuluihin, sillä tiedossa on, kuinka innokkaasti vihapuhetta harjoittavat rakastavat sanaa kunnianloukkaus. Vainolla voi olla myös taloudellisia seurauksia itse kohteelle eikä toimittajan leipä ole leveä. Siihen ei kuulu poikkeuksellisen vaativan työn lisää, vaikka vainoaminen tähtää kohteen työkyvyn heikentämiseen, ja vihapuhe on vain yksi vainoamisen moninaisista toimintamalleista. Toimittaja Jessikka Aron vainoamisesta ja kunnianloukkauksesta tuomittu Johan Bäckman ehti mellastaa Suomessa pitkään tehtaillen yli 90 valitusta ja rikosilmoitusta henkilöistä, jotka olivat kyseenalaistaneet hänen valheelliset väitteensä Virosta ja Venäjästä. Tällainen toiminta on kuormittavaa viranomaisille, kallista veronmaksajille. Tällaista toimintaa Suomessa ei osattu odottaa. Sellaisen ei uskottu olevan mahdollista. Mielikuvituksen puutetta siis.

Eikö se vieläkään voi tapahtua meille?

Tampereen yliopiston tutkimus viime vuodelta paljastaa, että joka kuudes toimittajista on kokenut väkivallalla uhkailua. Vihapalautetta on saanut kaksi kolmesta journalistista. Viidesosasta toimittajista on levitetty valheellisia huhuja, juoruja tai yksityiselämän piiriin kuuluvia tietoja mustamaalaamistarkoituksessa. Tavoitteena on kohteen ammattitaidon kyseenalaistaminen ja maineen tuhoaminen. Luvut ovat hätkähdyttäviä maassa, jonka lehdistönvapaus sijoittuu kansainvälisessä vertailussa korkealle. Mutta kuinka kauan? Entä ovatko nämä sijoitukset harhauttaneet meidät luulemaan, ettei tilanteessamme ole mitään korjattavaa? Tutkimuksen tehneen viestintätieteiden tiedekunnan tutkijan Ilmari Hiltusen mukaan vainolla pyritään vaikuttamaan yksittäistä toimittajaa laajemmin koko ammattikuntaan. ”Kollegan kokema uhkailu voi saada havahtumaan siihen, että oma työ voikin olla uhkatekijä”, Hiltunen on todennut. Vainon päämäärä on hiljentää toimittaja ja saada hänet harjoittamaan itsesensuuria, ja mikäli se onnistuu, vaikutus ulottuu koko kansaan, sillä lehdistön käyttämä kieli muovaa julkista narraatiota ja jokaisen kansalaisen kielenkäyttöä.

Kun vaientaminen heijastuu poliittiseen päätöksentekoon, tutkimukseen, oikeuslaitokseen, virkamiehiin, julkiseen keskusteluun ja uutisointiin, tuloksena on hiljaisuuden spiraali: mikäli ainoastaan epäasiallista kieltä käyttävät ovat äänessä, näyttää siltä kuin heidän edustamansa kanta olisi yleinen mielipide. Osa kansasta on jo antanut mandaatin vihapuheelle nostaessaan sitä käyttäviä ihmisiä eduskuntaan, mikä osaltaan normalisoi syrjivää kielenkäyttöä, mutta me kaikki olemme vastuussa siitä, tuleeko vainosta, maalittamisesta ja vihapuheesta uusi normaali. Juuri siksi nyt ei ole aika myöntyä hiljentämiseen.

”Emme tiedä, mitä sen jälkeen tapahtui”

Hiljaisuuden spiraali on lähtenyt kiertymään lukuisia kertoja historian saatossa. Eräästä niistä spiraaleista kertoi saksalaisteologi Martin Niemöllerin runo, joka ilmestyi painetussa muodossa ensimmäisen kerran vuonna 1955 ja jossa Niemöller kritisoi älymystön pelkurimaista suhtautumista natsien eri ryhmiin kohdistamiin vainoihin 1930-luvun Saksassa.

“Ensin he tulivat hakemaan sosialistit enkä puhunut mitään, koska en ollut sosialisti.

Sitten he tulivat hakemaan ammattiyhdistysaktivistit enkä puhunut mitään, koska en ollut ammattiyhdistysaktiivi.

Sitten he tulivat hakemaan juutalaiset, enkä sanonut mitään, koska en ollut juutalainen.

Sitten he tulivat hakemaan minut, eikä ollut enää ketään, joka olisi puhunut puolestani.”

Runoa on varioitu lukuisia kertoja. Ajankohtaisin versio on lyhyt:

“Ensin he tulivat hakemaan toimittajat.

Emme tiedä, mitä sen jälkeen tapahtui.”

Kirjailija Sofi Oksanen käytti tämän puheenvuoron sananvapauden puolesta 14.10.2019 Helsingissä tilaisuudessa, jossa hän kertoi yhteistyöstään Toimittajat ilman rajoja -järjestön kanssa.