Uutiset

Sofi Oksasen essee: Venäjä on siirtomaavalta – valheista vaikeneminen ei meitä suojele

Julkaisemme kirjailija Sofi Oksasen ajankohtaisen puheenvuoron ”Hiljaisuutesi ei sinua suojele”. Oksanen kehottaa paljastamaan Putinin Venäjän levittämiä myyttejä ja vastustamaan itäistä kolonialismia kielen avulla.

Etenkin Puhdistus-teoksestaan tunnetun Oksasen artikkeli perustuu laajaan esitelmään, jonka hän piti Enn Soosaar -konferenssissa Tallinnassa. Lännen Median osakaslehdet julkaisevat tekstin ainoana Suomessa.

1. ”Lännen imperialistit” ja ”rauhanomainen Neuvostoliitto”

Kävin kouluni Suomessa, ja kouluvuosieni aikaan luokkien seinillä roikkui karttoja, joissa Suomen rajat olivat selvät, samoin Neuvostoliiton, mutta Viroa kartalla ei näkynyt. Kartalla näkymätöntä valtiota ei ole olemassa muille – johtui se kartalla olemattomuus mistä tahansa. Sellaisesta maasta on hankala kertoa ulkopuolisille, samoin sellaisen maan kansalaisten kokemista vääryyksistä tai uhista. Sellaisen maan olemassaoloa on hankala todistaa, sillä sitä ei voi todistaa kartalla, joka roikkuisi luokkahuoneessa, olisi painettu koulukirjaan tai sanomalehteen, eikä lipulla. Kartoista jää myös voimakas visuaalinen muistijälki, joka kantaa kauas.

Läntisissä naapurimaissamme ja Neuvostoliitossa käytettiin samanlaisia karttoja: niitä, joissa ei näkynyt itsenäistä Viroa tai muita Baltian maita. Muistan, millaista hämmennystä aiheutti, kun maantiedon opettajamme alkoi 1990-luvun puolessa välissä piirtää vanhojen, käytössämme yhä olleiden koulukirjojen karttoihin uusia rajoja ja komensi myös oppilaat tekemään niin. Siinä vaiheessa suomalaiset nuoretkin olivat jo tietoisia Baltian maiden itsenäisyydestä, mutta Balkanin maiden rajoja piirtäminen ei herättänyt mainittavaa innostusta, vaikka kirjojen “sotkeminen” tällä tavalla oli jotain, mitä ei ollut tapahtunut meidän elinikänämme. Innostuksen puute johtui siitä, että saimme opeteltavaksi uusia ja hankalia nimiä eikä meille oikein kerrottu, miksi näitä uusia rajoja piti opetella ja miten ne olivat syntyneet, ja se taas liittyi siihen, että kouluvuosiemme aikana Jugoslaviaa oli käsitelty neuvostolinssin läpi. Jugoslavia oli ollut selvä ja yksinkertainen asia koululaisille. Mielikuvia uusista alueista ei ollut, lukuun ottamatta sotaa, jonka syyt olivat selviä vain harvoille. Ilman mielikuvia on hankala oppia ja hankala muistaa. Se, että maantiedon opettajamme kuitenkin teki näin, oli aika reipasta, sillä maantiedon tunti oli ainoa, jossa asiaa käsiteltiin kouluvuosieni aikana. Voisin kuvitella, että samanlaisia reaktioita on ollut muuallakin, ja ehkä siksi Balkan ja Baltia sotketaan yhä toisiinsa, sitä yleisemmin mitä kauemmas mennään.

Karttojen lisäksi koulujen oppikirjat kertoivat samaa, neuvostonarratiivin dominoimaa tarinaa. Suomettuneen Suomen oppikirjoissa toistuvat tutut neuvostotarinat siitä, miten neuvostoarmeija ”vapautti” Baltian ja miten rauhanomaista eloa rakastava ”Neuvostoliitto ei ole sotinut kertaakaan toisen maailmansodan jälkeen”. Valtavat uhrimäärät vaatinut Afganistanin sota kuitattiin ”ongelmaksi”, mutta Vietnamin sotaa käsiteltiin sivukaupalla. Suomettumisen näkymisen oppikirjoissa huomaa selvästi, kun vertaa tapaa, jolla Neuvostoliittoa ja Yhdysvaltoja käsiteltiin esimerkiksi 
Historia ja me -kirjasarjassa. Siinä missä Neuvostoliitosta esiteltiin veret seisauttavia teollisuustuotannon kasvukäppyröitä, Yhdysvalloista tarjoiltiin diagrammeja, jotka osoittivat miten väkivaltarikollisuus kasvoi suurkaupungeissa. Yhdysvaltojen köyhyys, huumeongelmat ja muut kammottavuudet saivat tilaa, mutta Neuvostoliitossa kaikki kukoisti. 

Osa suomalaisista toki kävi Tallinnassa, Viipurissa, Pietarissa tai Moskovassa ja näki omin silmin edes jotain, ja osa opettajista opetti asioita myös virallisten koulukirjojen ulkopuolelta. Eräs suomalainen kirjastonhoitaja keräsi salaa omaan kotiinsa kaikki kirjat, jotka poistettiin kirjaston valikoimasta “hankalina” ja jotka oli tarkoitus hävittää. Uskon, että tämän salaisen kotikirjaston kirjoilla oli myös lukijoita. Ruohonjuuritoiminnan kautta leviävä tieto teki aukkoja rautaesirippuun, mutta suurin osa länsimaisista ihmisistä ei ole koskaan nähnyt omin silmin sitä, miltä neuvostopropagandan takana oikeasti näytti. He oppivat sen mitä tiesivät koulukirjoista, lehdistä, televisiosta. Ne jotka sattuivat käymään tai pääsivät Neuvostoliittoon, näkivät siellä vain kohteita ja paikkoja, jotka olivat sallittuja ulkomaalaisten silmille, ja asuivat ulkomaalaisille suunnatuissa hotelleissa.

Länsimaiden imperialismin aikaa sen sijaan käsiteltiin opetuksessa kattavasti. Mutta sitä sanaa ei koskaan yhdistetty Neuvostoliittoon. Eikä sitä yhdistetty Venäjään Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, ei pronssipatsaskiistan jälkeen eikä Georgian sodan.

Sen sijaan niin uutiskielessä kuin opetuksessa käytetään yhä luontevasti sellaisia ilmaisuja kuin Venäjän / Neuvostoliiton ”etupiiriajattelu tai -politiikka”. Baltian ja Itä-Euroopan maita voidaan kutsua ”puskurivaltioiksi”. Tähän retoriikkaan ei kuulu puhua Venäjän tai Neuvostoliiton yhteydessä alusmaista, ei siirtomaista, ei imperialismista, ei kolonialismista, eikä entisestä emämaasta, vaikka juuri nämä sanat vastaavat Neuvostoliiton sortoon, alusmaiden riistoon ja orjatyövoimaan perustuvaa toimintaa sekä Venäjän uusia suuntia.

Vasta Ukrainan sodan myötä joissakin länsimedioissa on alettu käyttää Venäjän yhteydessä imperialismiin liittyvää sanastoa, hieman kainostellen, mutta kuitenkin. Sana esiintyy lähinnä pääkirjoituksissa tai vierailevien kolumnistien teksteissä. Se on siis arvolatautunut, subjektiivinen määritelmä, jonka ei vielä katsota kuuluvan faktapohjaiseen, neutraaliin uutiskieleen. Mutta alku se kuitenkin on.

Yksi itänaapurin menestystarinoista onkin se, ettei lännessä totuttu yhdistämään imperialismia Venäjään huolimatta siitä, että Neuvostoliiton vauraus perustui alusmaiden riistoon ja orjatyövoimaan ja puolet Euroopasta kuului pitkään itäisen emämaan siirtomaihin. Lännessä imperialismin katsottiin koskevan vain Yhdysvaltoja ja Länsi-Euroopan menneisyyttä, ja alusmaiden katsottiin olevan jotain mertentakaista, jotain mikä liittyi ei-valkoista ihonväriä edustaviin kansoihin. Neuvostoliiton propaganda siis toimi: sen kulissi vapaaehtoisena kansojen ystävyyden kehtona puri. Klassista peilitaktiikkaa käyttäen se syytti Yhdysvaltoja imperialismista vuosikymmenten ajan, syötti lukuisten kanavien kautta ulkomaille viestejä, joissa oli vain positiivisia adjektiiveja Neuvostoliitosta – ja häivytti näin itseensä kohdistuvat epäilyt. Koska imperialismin syötettiin koskevan Yhdysvaltoja, Neuvostoliittoa tämä sana ei voinut koskea. Venäjä on onnistunut luonnollistamaan sen asemaa tukevat myytit pitkäkestoisella työllä.

Monet entiset siirtomaavallat ovat kulkeneet täysin vastakkaiseen suuntaan. Vaikkapa Ranskan tai Iso-Britannian ei enää sallittaisi puuttuvan entisten siirtomaidensa tapaan kirjoittaa omaa historiaansa. Niiden sotkeutumista entisten alusmaidensa asioihin ei katsottaisi hyvällä – lukuun ottamatta työtä, jolla ne pyrkivät korjaamaan aikaansaamiaan tuhoja. 

Postkolonialismi on tehnyt valtarakenteita näkyväksi: Tytöttelyä ei enää pidetä sen sopivampana kuin n-sanan käyttöä. Kehityksestä voidaan kiittää muun muassa naisliikettä, rasismin vastaista toimintaa ja postkolonialistista tietoisuutta siitä, että kieli on todellisuutta muokkaava vallankäytön väline. Lakisäädökset eivät riitä – tasa-arvo ei voi kehittyä parempaan suuntaan, jos kieli luo epätasa-arvoa, ja mikäli kieli tukee arvojärjestelmää, jossa alistetun osapuolen ääni ei kuulu.

Kun aika ja poliittinen tilanne muuttuivat Neuvostoliiton romahtamisen myötä, neuvostopropagandan jälkien siivoamisen merkitys nähtiin Virossa. Oli tärkeää alkaa käyttää ilmaisuja, jotka vastasivat kansalaisten todellista kokemusta. Alettiin puhua miehityksestä, kyydityksistä ja kansanmurhista, asioista joita ei neuvostopropagandan mukaan ollut tapahtunut.

Samanlaista korjausliikettä ei lännessä tehty neuvostonarratiiville. Läntiset imperiumit olivat tuolloin jo siirtyneet aikaan, jossa entisten alusmaiden riisto tiedostettiin, tunnustettiin ja sitä käsiteltiin, mutta neuvostonarratiivia ei alettu purkaa samalla tavalla. Asiaan vaikuttaa myös se, että entisen neuvostoimperiumin emämaa, Venäjä, ei vastaavaan koskaan ryhtynyt. Päinvastoin. Jo pitkään Venäjä on pyrkinyt kieltämään entisiltä alusmailtaan oikeuden omaan historiankirjoitukseensa. Se tekee niin käyttämällä neuvostopropagandan kieltä ja kieltämällä faktat: miehitykset, kyyditykset ja kansanmurhat. Näin luonnollistetaan entisten alusmaiden muka-kuulumista Venäjän valtapiiriin. Päämääränä on pitää entiset alusmaat otteessa, aiheuttaa kaaosta lännessä ja pitää vastarinta vaikkapa Venäjän sotarikoksia kohtaan kurissa.

2. Sota Ukrainassa: ”puskurivaltiot” ja ”etupiirit”

Neuvostoliitto oli harjoittanut aktiivista vaikutustoimintaa lännessä koko olemassaolonsa ajan. Sen seurauksena puolen Euroopan historia oli nähty neuvostoprisman läpi puolen vuosisadan ajan, ja koska se muovasi tapaa, jolla lännessä totuttiin puhumaan Neuvostoliitosta ja sen juridisesta seuraajasta, Venäjästä, lännessä ei totuttu näkemään Venäjää imperialistisena valtiona. Siksi sen toiminnan ydin, ekspansiivisuus, jäi tunnistamatta, samoin se että tämä sama ekspansiivinen toiminta koski myös läntistä mielipideilmastoa ja koskee sitä yhä.

Sota Ukrainassa tuli lännelle yllätyksenä, mutta Kreml oli työstänyt asiaa oranssista vallankumouksesta lähtien. Kolonialismi piilotettiin virallisen maanmiespolitiikan taakse; siis sen, että puolustetaan venäläistä kulttuuria ja venäjänkielisten oikeuksia rajavaltioissa. Tätä politiikkaa propagoitiin Kremlin tukemilla kampanjoilla, rehabilitoimalla neuvostonostalgiaa ja manipuloimalla poliittisia symboleja.

Mikäli länsi olisi pitänyt Venäjää kolonialistisena valtiona, se olisi pitänyt kaikkia näitä merkkejä äärimmäisen huolestuttavina. Jos Britannia yhtäkkiä alkaisi rehabilitoida ja ylistää britti-imperiumin menneisyyttä koko Irlannissa, myös kansainvälinen vastustus olisi valtavaa. Jos riippumattomat mielipidemittaukset kertoisivat, että saksalaiset pitävät yhtäkkiä Hitleriä historiansa suurimpana miehenä, kansainvälinen järkytys olisi suuri ja Saksaa pidettäisiin välittömästi merkittävänä uhkana. Venäjä on toiminut juuri näin Stalinin suhteen, ja vaikka uutisia pidettiin outoina, niitä ei pidetty järkyttävinä eikä uutta suuntaa tuomittu laajasti. Ennen kaikkea: lännessä ei myöskään ajateltu, että tällainen toiminta vaikuttaisi länteen. Näin ollen sitä pidettiin kaukaisen ja oudon maan outona touhuna, eikä siihen, että Venäjä tukee suurinta osaa Euroopan äärioikeistopuolueista, osattu herätä ajoissa.

Tämä on yksi esimerkki siitä, miten kauaskantoiset jäljet propagandalla ja psykologisen maaston muokkaamisella voi olla. Ne jatkuvat kielessä ja mielessä vuosikymmenten ajan. Neuvostopropaganda jätti otollisen maaperän, josta Venäjän oli hyvä jatkaa psykologista vaikuttamistaan.

”Etupiireihin” tai ”puskurivaltioihin” ei liitetä samanlaista pakkoa kuin kolonialismiin, vaikka esimerkiksi suomalais-ugrilaiset kansat pidetään Venäjällä tiukassa otteessa, koska ne sattuvat asumaan mittavien luonnonvarojen päällä. Siksi myös etniseen taustaan perustuva rasismi Venäjällä saa kukoistaa: alempiarvoisina pidettyjen ihmisten asema ei kiinnosta.

3. Kenen voitto oli ”suomettuminen”?

Länsimaissa on esitetty mielipiteitä, joiden mukaan ”suomettumisen” malli sopisi hyvin myös Ukrainalle ja onpa mallia pidetty vetovoimaisena myös joissakin Itä-Euroopan maissa. Koska suomettuminen aiheena menetti muualla kiinnostavuutensa Neuvostoliiton romahdettua, tämänkin politiikan avaaminen on kesken jäänyt prosessi. Siksi se saattaa vaikuttaa vetovoimaiselta mallilta joidenkin mielestä, mutta edes suomettuneisuutta tukeneet suomalaiset eivät ole kehottaneet Ukrainaa valitsemaan suomettumisen tietä. Positiivinen käsitys suomettumisesta liittyy myös neuvostoliiton propagandaan. Se, että jonkun mieleen ylipäänsä tulee suositella tätä mallia Itä-Euroopan maille, on vanhan propagandan satoa.

Suomen Ulkopoliittisen instituutin johtajan, Mika Aaltolan, mukaan Suomi oli suomettumisen vuosina kuin rotta Skinnerin laatikossa. Skinnerin laatikko on ehdollistamisessa käytetty väline, johon ilman ruokaa tai vettä pidetty koe-eläin laitetaan. Rotta opetetaan toimimaan tietyllä tavalla saadakseen hieman ruokaa tai tilkan vettä. Palkintojärjestelmä opettaa rotalle erilaisia käyttäytymismalleja. Varsinainen toimijuus on kokeessa kuitenkin laatikon ulkopuolisella tutkijalla. Toisen maailmansodan jälkeen Suomi siis joutui eräänlaiseen skinneriläiseen ehdollistamislaatikkoon. Idästä satoi erilaisia palkintoja, kuten viennin kasvua ja ilmapiirin liennytystä. Suomen ehdollistamista testattiin erilaisilla koepalloilla, kuten noottikriiseillä. Palkinnot ja rangaistukset toimivat käsi kädessä. Ulkomaailmalle Suomi oli syötti, näyteikkuna jolla Neuvostoliitto todisteli muille sitä, että se kykeni rauhanomaiseen rinnakkaiseloon naapurimaan kanssa, vaikka todellisuudessa valta oli Neuvostoliitolla. Suomi oli siis malliesimerkki, aivan kuten Neuvostoliitolla oli mallikolhoosejakin, sellaisia joita kehtasi esitellä ulkopuolisille.

Koska Venäjän psykologiseen vaikuttamiseen kuuluu myös toiminnan ohjaaminen suuntaan, jossa väki reagoi toivotulla tavalla refleksinomaisesti, suomettumista voidaan pitää Neuvostoliiton menestystarinana, ei Suomen. Suomi oppi refleksinomaisesti reagoimaan toivotulla tavalla ärsykkeisiin. On myös syytä muistaa, että suomettuminen riisti Suomelta itsenäisen tavan kirjoittaa omaa virallista historiaansa ja itsenäisen julkisen puheen Venäjästä. Se kasvatti myös itsesensuuriin, jota kansalaiset yhä ylläpitävät itse esimerkiksi toteamalla huomaamattaan, että onpa rohkeaa puhetta, kun joku kritisoi Venäjän politiikkaa.

Suomettuminen vaikutti siihen, miten suomalaiset tottuivat puhumaan Venäjästä. Tämän seurauksena minkä tahansa kritiikin esittäminen Venäjän politiikkaa kohtaan on jotain, mitä helposti kutsutaan ”rohkeaksi”. Pidän sitä ongelmallisena siksi, että kritiikin esittäminen ekspansiivista politiikkaa harjoittavan valtion toimintaa kohtaan ei pitäisi olla mitenkään erityisen ”rohkeaa”. Sen pitäisi olla normaalia, yhtä normaalia kuin Kiinan sanavapaustilanteen tai palomuurin kritisoiminen. Se ei ole poikkeusasenne tai marginaalinen mielipide, vaan tavallista, aivan kuten pitääkin olla. Kiinaa kritisoiva ei saa kuulla olevansa ”fasisti”, ”provokaattori”, ”russofobi” tai ”Nato-huora”, joka on yksi uusi, Venäjän toimia kritisoiviin ihmisiin kohdistettu suomalainen ilmaisu. Vastaavia haukkuja osakseen ei ole saanut myöskään henkilö, joka on kritisoinut vaikkapa Yhdysvaltojen Guantanamo-käytäntöjä.

Kun jokaista Venäjän toimintaa kritisoivaa syytetään ennemmin tai myöhemmin ”provokaattoriksi” tai ”fasistiksi” tai ”russofobiksi”, kuulemme haukuissa kaikuja Neuvostoliitosta ja kielestä, joka onnistui normalisoimaan sen, että on normaalia puhua Venäjästä vain ystävällisin adjektiivein, ja epänormaalia puhua siitä negatiivisin epiteetein.

Venäjän sisällä poliittinen retoriikka on koventunut. Neuvostoliiton ja Venäjän tutkimiseen erikoistunut professori Alexander J. Motyl Rutgers-yliopistosta on tutkinut Venäjän julkisia puheenvuoroja ja havainnut, että viime aikoina poliittisen puheen sävy on muuttunut. Joukkosurmista, kansanmurhista ja etnisistä puhdistuksista puhutaan toteavaan sävyyn. Ne eivät enää ole spekulaatioita, vaan osa tavallista venäläistä poliittista puhetta. Yksityiskohtaisten suunnitelmien esittely julkisesti on normalisoitu. Esimerkiksi venäläinen ekonomisti ja presidentinhallinnon entinen virkamies Mihail Khazin ehdotti, että Ukraina tulisi jakaa Puolan ja Venäjän kesken, jolloin itsenäinen Ukraina lakkaisi olemasta. Yksityiskohtaisessa suunnitelmassa hänen mukaansa ukrainalainen kulttuuri ja ukrainan kieli tulisi kieltää maan kaakkoisosassa, joka siirtyisi Venäjän hallintaan, ja pohjoisosat hän muuttaisi maatalousmaaksi, josta riisuttaisiin asevoimat ja teollisuus. Alueen ”liikaväestön” hän siirtäisi Venäjän Kaukoitään. Koska kuitenkin on miljoonia ihmisiä, joita ei voisi ”parantaa”, hänen mukaansa osa heistä täytyisi tuhota, osa karkottaa maasta.

Toki, tällainen puhe on testausta ja pelottelua ja siten osa Venäjän psykologista sodankäyntiä.

Mutta se on myös askel askeleelta tapahtuvaa väkivallan normalisointia. Juuri samalla tavalla, askel askeleelta on maailmanhistoriassa toteutettu lukuisia kansanmurhia. Juuri tällä tavalla oman maan kansalaiset saadaan hiljaisesti totutettua ajatukseen, joka heitä kauhistuttaisi toisenlaisessa ympäristössä. Kielen käytön koveneminen on myös osa ”uutta maailmanjärjestystä”, jota Venäjällä on povattu. Se uusi maailma tarvitsee myös kielen, ja sitä kieltä on kehitelty pikku hiljaa.

Me emme voi vaikuttaa Venäjän sisäpolitiikkaan emmekä siihen, millaista ohjelmaa Venäjä tuuttaa ulos valtionkanaviltaan, mutta me voimme vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu Euroopassa. Me voimme vaikuttaa siihen, millaisin epiteetein Venäjästä puhutaan, ja on syytä käyttää sanoja, joita itänaapurimme on niin suurella vaivalla pyrkinyt pitämään poissa pelistä. On syytä puhua kolonialismista, on syytä puhua imperialismista, on syytä puhua sotarikoksista ja alusmaiden riistosta. On syytä puhua niistä, koska ne ovat totta, ja koska ne rapauttavat Venäjän tuottamaa dominoivaa tarinaa Venäjästä ja lännessä ymmärretään näiden käsitteiden merkitys.

Kun lännessä alettiin selvittää toisen maailmansodan tapahtumia ja käydä julkista keskustelua Holokaustista, maailma oli toisenlainen kuin nyt. Silloin elettiin vielä aikaa, jolloin totuuksia oli yksi. Sellainen maailma ei ollut hyvä vähemmistöille eikä naisille, mutta se auttoi viestin läpisaamista Holokaustin suhteen. Sen tuomitseminen oli yksimielistä, mutta rautaesiripun romahtamisen aikoihin oltiin siirrytty maailmaan, jossa ei enää uskottu yhteen totuuteen. Toimittajista oli tullut toimittajia, joiden piti esitellä lukuisia näkökulmia – totuus löytyi jostain niiden välistä. Tällainen ajattelu ei kuitenkaan huomioi sitä, että valhe ei ole näkökulma ja näin ollen neuvostonäkökulma ei ole näkökulma, vaan valhe, ja valhetta ja propagandaa on myös kutsuttava valheeksi tai propagandaksi.

Postkolonialistinen maailma siis oli maailma, jossa Neuvostoliiton menneisyyttä ei pystytty käsittelemään samalla tavalla kuin Natsi-Saksan menneisyyttä käsiteltiin aiemmin. Kun toinen maailmansota Virossa päättyi siihen, että neuvostojoukot lähtivät maasta, Länsi-Euroopassa sota oli päättynyt vuosikymmeniä aikaisemmin. Se oli kaukaista jo. Ehkä sen menneisyyden käsittelyä ei pidetty yhtä tärkeänä kuin ennen, ja sodan jäljet olivat jo haipuneet mielestä. 

Mutta populismin, Donald Trumpin ja äärioikeiston nousun myötä myös länsi on herännyt totuuden merkityksellisyyteen ja siihen, että faktoilla on väliä. Tämä on asia, joka on meidän hyötymme, ja on aika ottaa käyttöön ne postkolonialismin työkalut, joista voi olla meille hyötyä.

4. ”Ainutlaatuinen” ja ”arvaamaton”

Venäjän myytti omasta ainutlaatuisuudestaan on myös myytti, joka tukee sitä, ettei Venäjää muka voisi asettaa samaan riviin muiden imperialististen maiden kanssa. Se tukee myös sitä harhaa, ettei Venäjää muka voisi käsitellä samalla työkalupakilla kuin muitakin entisiä imperiumeja. Tottakai voi, ja pitääkin.

Jokainen kulttuuri on omalla tavallaan ainutlaatuinen, mutta Venäjä syöttää tätä ainutlaatuisuuden ja oman erityisyytensä myyttiä viedäkseen hampaat kritiikiltä. Se on essentialismia eli olemusajattelua, joka kuuluu menneeseen maailmaan ja jota naisten oikeuksia ajava liike joutui pilkkomaan palasiksi joutuessaan todistamaan sitä, että naisilla on samat oikeudet kuin miehilläkin eikä biologinen eroavaisuus tee naisista vähä-älyisempiä tai lahjattomampia. Jos naisia koskevan essentialismin purkaminen onnistui varsin hyvin ainakin osassa maailmasta, myös Venäjän myytti omasta ainutlaatuisuudestaan on purettavissa. Myös Suomessa usein viljelty sanonta ”Venäjää ei voi ymmärtää” on yksi myytti, joka on murennettavissa ja yksi keino siihen on käyttää ilmaisuja, jotka vastaavat todellisuutta. Sama koskee Venäjän tuottamaa myyttiä omasta ”arvaamattomuudestaan”. 

Todellisuudessa Venäjä ei ole millään tavalla arvaamaton, jos sen toiminta ja motiivit puretaan osiin. Päinvastoin. Se on erittäin ennalta-arvattava ja sillä on täysin selkeät tavoitteet. Myös esimerkiksi Venäjän vaalien tulos on ennalta-arvattava. Jälleen kerran: tuskin kukaan enää uskoo Vladimir Putinin jättävän valta-asemaansa vapaaehtoisesti. Sekin on ennalta-arvattavaa. Tuskin kukaan pitää FSB:tä ja muita turvallisuuselimiä organisaatioina, jotka ovat menettämässä valtaansa. Päinvastoin. Ja silti Venäjä, jonka kulttuuri on lainaa ja jonka kirjaimetkin ovat lainattuja, onnistuu ylläpitämään uskomuksia omasta ainutlaatuisuudestaan ja arvaamattomuudestaan, ja niitä toistetaan kuin mantraa.

Kirjoitan Viron lähihistoriasta siksi, että kirjat ovat yksi tapa tehdä maata olemassaolevaksi muille. Mikään mahti maailmassa ei voi pyyhkiä pois maata ja kansankuntaa, joka on olemassa maailman kirjallisella kartalla. Kirjalliset kulttuurit ovat aina vahvempia kuin kulttuurit, joiden perintö on vain suullista. Kirjallinen maailma luodaan kirjoissa ja lukijoiden mielissä, ja se maailma on kaikkein tärkein: se on mielikuvien maailma. Myös koululuokissa roikkuvilla kartoilla luodaan mielikuvia, mutta kirjallisen maailman atlas pystyy luomaan jotain, mitä muut kartat eivät: se pystyy kertomaan yksilöiden tarinoita. 

Numeroilla ja tilastoilla ja koululuokkien kartoilla ei ole ääntä. Niillä ei ole kasvoja. Psykologisesti ihmisen on mahdotonta tuntea empatiaa niitä kohtaan. Kirjat ja taide tuovat esiin yksilöiden tarinoita, sellaisten ihmisten jotka ovat itse asiassa samanlaisia kuin me. Sen vuoksi tarinaa vahvempaa asetta ei ole: yhden yksilön tarinan kautta lukija voi samastua maantieteellisesti kaukaiselta vaikuttaviin asioihin ja yksilön tarinan kautta vieraalta tuntuva asia voi muuttua läheiseksi. Siksi samastumiskokemukset ehkäisevät esimerkiksi rasismia: ihmisillä kun on taipumus siihen, ettei kaltaistaan haluta tappaa. Mieluummin tapetaan toisia, ihmisiä joita pidetään alempiarvoisina, vihollisia, epäinhimillistettyjä olentoja. Diktaattorit tarvitsevat mielikuvia vihollisista, joita vastaan vain diktaattori voi kansaa puolustaa. Elämme jälleen aikaa, jolloin itäinen imperialismi tahtoo tehdä kielletyksi sen dominoivia tarinoita kyseenalaistavat kertomukset, ja sen narratiivia kyseenalaistavat kaikki ne tarinat, jotka eivät myötäile neuvostoimperiumin glorifiointia. Sitä tärkeämpää on vakiinnuttaa Viro kirjalliseen maailmaan myös kansainvälisesti.

Kansakuntia valloitetaan mielikuvilla. Mielikuvat ovat aseita sodissa ja sotia oikeutetaan mielikuvilla siinä missä miehityksiäkin, ja sen Viro on joutunut kokemaan karvaasti. Valtioiden rajoja voi muuttaa sodalla ja väkivallalla, mutta kirjallisen maailman rajoja ei. Niitä voi muuttaa, muovata ja luoda vain ilmaisunvapaudella ja taiteella. Vaikka propagandan avulla pystytään luomaan tarinoita ja mielikuvia, vaikuttamaan kansojen puolustustahtoon ja mustamaalaamaan kansoja muiden silmissä, niillä tarinoilla ei koskaan ole taiteen voimaa: ne eivät kestä aikaa.

Vahva kieli- ja kulttuuri-identiteetti on pienten kansakuntien kulmakivi, ja pienikin valtio voi olla kulttuurin suurvalta. Viron laulava vallankumous on esimerkki siitä, että kulttuurin avulla pystytään toteuttamaan jopa verettömiä vallankumouksia. Kirjailija Aleksandr Solzhenitsyniä lainaten: ”Sanat pystyvät murtamaan sementin”. Juuri siksi Venäjä satsaakin niin paljon psykologiseen vaikuttamiseen: informaatio ja sanat ovat paljon halvempia aseita kuin kuumassa sodassa käytettävät. Mutta juuri siksi sanoihin on myös varaa niillä, joilla ei ole varaa uusimpaan aseteknologiaan.
Lainaan vielä yhdysvaltalaista ihmisoikeusaktivistia, runoilija Audre Lordea: Hiljaisuutesi ei sinua suojele.

Sofi Oksanen

Päivän lehti

6.6.2020