Uutiset

Solakka, karismaattinen ja voimakas

 

Kansallisoopperan tanssija Linda Haakana on keijukainen, jonka jalat ovat tukevasti maan pinnalla.
 
 
Hissin ovi kilahtaa ja aukeaa paljastaen kymmenkunta toistensa vieri viereen pakkautunutta, harjoitustrikoisiin sonnustautunutta miestanssijaa. Turkoosisilmäinen mies kutsuu meitä käymään peremmälle. Hän näyttää androgyyniltä merenneidolta.
 
– Ehkä me mennään kuitenkin portaita, Linda Haakana tuumaa virnistäen.
 
Puikkelehdimme Kansallisoopperan takahuoneen käytävillä, sillä Haakana haluaa todistaa minulle balettitanssijoiden olevan keijukaisten sijaan oikeaa lihaa ja verta.
 
Toistaiseksi en vielä ole vakuuttunut. Eihän hississäkään haissut kuin hiuslakka, vaikka se oli sentään täynnä juuri urheilusuorituksen jälkeen testoteronia puhkuvia miehiä!
 
Ohje nro 1: ”Älä hätäänny”
Vielä lapsena Haakana oli ihan tavallinen tyttö. Hämeenlinnasta kotoisin oleva tyttö sai oppinsa Tanssi- ja liikuntakeskuksella. Haakanalla oli omat keinonsa välttää uimahallilla pidettyjen balettituntien rankimmat osuudet.
 
– Kävin ostamassa ennen tuntia kioskilta viiden markan karkkipussin, jonka piilotin vessan lampun päälle. Aina kun tuli develop, tuli kiire vessaan! Musta taisi tulla ihan yleinen vitsi.
 
Tanssi- ja liikuntakeskuksen opettaja Arja Nieminen-Rastas ehdotti kuitenkin hakemaan Helsinkiin Kansallisoopperan balettikouluun.
 
Isä otti virkavapaata töistä ja kulki Helsingissä tyttärensä kanssa, jotta reitti rautatieasemalta Aleksanterin Teatterille kävisi tutuksi.
 
Iltakahdeksan juna oli viimeinen, jolla Linda sai matkustaa yksin. Junasta myöhästymisen varalta vanhemmat olivat askarrelleet kirjalliset ohjeet. Ensimmäinen sääntö kuului: ”Älä hätäänny”.
 
– Vanhemmat ottivat suuren riskin, sillä olisin voinut karsiutua koska vain. Isä otti jopa toisen työn, jotta voisi maksaa kulkemisen. Itselleni en antanut lupaa sanoa että väsytti, Haakana muistelee.
 
”Älä luovu  unelmistasi”
Juna Hämeenlinnasta Helsinkiin lähti aamukuudelta. Jokapäiväisenä rutiininaan Linda katseli vanhempiensa nauhoittaman Kauniit ja Rohkeat, kävi saunassa, söi ja meni nukkumaan. Matkustaminen, pitkät koulupäivät ja fyysinen työ oli rankkaa, ja baletin ulkopuolisille ystäville ja harrastuksille jäi yhä vähemmän aikaa.
 
Saksantunnilta balettitytöt saivat helposti pinnattua päästäkseen harjoittelemaan.
 
Tanssiessaan Haakana jännitti jokaista lihasta hammasta purren, sillä baletista oli tullut haudanvakavaa. Karkkipussit olivat hävinneet tuntiohjelmasta jo aikapäiviä sitten.
 
Haakana ei koe uhranneensa mitään vasten tahtoaan. Baletti yksinkertaisesti oli kaikista tärkeintä.
 
– Vaikka äiti sanoi, että saan lopettaa koska vain jos siltä tuntuu, minua toisaalta rohkaistiin jatkamaan. Isä kehotti lähtemään sen perään mitä oikeasti haluaa, vaikka se ei olisikaan kaikkein tavanomaisinta. Oli vain pakko karaistua ja tulla itsevarmemmaksi, Haakana kertoo.
 
Kuusitoistavuotiaana Haakana muutti Helsinkiin, kaiken jo mielestään nähneenä ja kokeneena niin kuin Hämeenlinnan vanha Pappari.
 
Kahdeksantoistavuotias Haakana sai ensimmäisen työsuhteensa Kansallisoopperasta, ja vuonna 2009 hänet vakinaistettiin.
 
Tanssijan ura on putki, jonne päästään
Haakana vaikuttaa mahdottoman tasapainoiselta, ja syystäkin; nykyinen työpaikka on unelmien täyttymys.
 
Kavereiden ammatinvalintaongelmia sivusta seurannut Haakana kertoo, ettei missään vaiheessa edes ajatellut muuta vaihtoehtoa. Tanssijan ura on putki, jonne päästään, ei jouduta. Kun sinne pääsee, se on sitten menoa.
 
Vuonna 2008 Haakana tanssi Prinsessa Ruususen Auroran roolin. Ensi-illan yleisön joukossa istui tuore poikaystävä. Poikaystävä ilmaisi kaverilleen huolensa siitä, että Auroran ja prinssin suudelma tuntui liiankin uskottavalta.
 
– Teemu kyseli kaveriltaan, kuinka kauan ne oikein pussaa! Suuteleminen näytöksessä on kuitenkin hyvin kaukana romanttisesta. On aika intiimiä valua solkenaan hikeä parin päälle ja näytettävä umpirakastuneelta, Haakana nauraa.
 
Oma persoona saa näkyä
Oopperan balettikoulun pääsykriteereiden mukaan oppilaan on oltava ”fyysisesti soveltuva alalle”, eli ruumiinrakenteeltaan solakka, mutta silti voimakas. Lonkkien tulee olla avonaiset ja venyvät, sekä ruumiin pysyttävä kontrollissa. Kaulan ja raajojen tulee olla pitkät, nilkkojen ja nilkan kaarien vahvat. Täydellinen tanssija on lisäksi karismaattinen ja osaa tulkita rooliaan täydestä sydämestään.
 
– Baletti on silmänlumetta. Esimerkiksi minun vasen jalkani ei vain kierry auki niin kuin sen pitäisi. Sitä ei siis vain näytetä yleisölle. Riittää, jos näyttää siltä että teen sen oikein, Haakana paljastaa, ja sipsuttaa kärkitossuillaan lähemmäs peiliä.
 
– Jos kädet ovat lyhyet, niitä täytyy pitää siten että ne näyttäisivät pidemmiltä. Ei kenelläkään ole täydellistä kroppaa. Tässä iässä sen tunnustaminen ei enää aiheuta suuria tunnemyrskyjä.
 
Haakana kiittelee suomalaista balettimaailmaa sen sallivasta ilmapiiristä. Suomessa tanssijan ei tarvitse olla kuin kloonikoneesta, vaan tanssijan persoona saa, ja sen tuleekin, näkyä. Nykyään perunastakin uskaltaa tunnustaa tykkäävänsä.
 
Sibelius-fantasia teki syvän vaikutuksen
Uran huippuhetket saavutetaan ihan muualla kuin titteleitä metsästämällä. Haakanalle sellainen oli ensimmäinen Sibelius-fantasia, dramatisoitu konsertti Hämeenlinnan kirkkopuistossa, syksyllä 2010.
 
Haakana teki improvisaation Sibeliuksen Finlandiaan suihkulähteen päälle rakennetulla lavalla. Kirkko oli valaistu armeijalta lainatuilaa valonheittimillä. Satapäisen kuoron kanssa esiintyminen perheenjäsenille ja ystäville oli kokemus vertaansa vailla.
 
– Mummu ja vaari soittivat esityksen jälkeen. He kertoivat avanneensa viinipullon ja olevansa minusta niin ylpeitä. Minkään pääroolin tekeminen ei ole tuntunut yhtä tärkeältä, Haakana sanoo, ja hymyilee.
 
Ilmiselvä keijukainen.

Päivän lehti

30.11.2020

Fingerpori

comic