Kolumnit Uutiset

Sometan, olen siis olemassa

Ranskalaisen filosofin René Descartesin (1596–1650) filosofinen lausuma on vinksahtanut otsikossa mainittuun muotoon.

Somettamisesta on tullut olemassaolon elinehto. Jos itsestä ei pidä meteliä siellä, missä kaikki muutkin ovat, joutuu auttamatta unholaan.

Some on vähän kuin villi länsi. Sisältö ja nopeus ratkaisevat, usein ammutaan kovilla ja turhan usein harhaan.

Digiaikana lähes kaikki tieto, seura, virikkeet ja arkea helpottavat toiminnot ovat saatavilla sormenmitan päässä.

Turvalaitteita ja pesukoneita voi hallita kännykän kautta, seuraa voi hakea virtuaalialustalta, jopa koiran kanssa voi leikkiä jonkin sortin sovelluksella.

Kaikkeen on syytä reagoida nyt ja heti, sillä jo tässä kohtaa lausetta olet mitä todennäköisimmin pudonnut kehityksen kelkasta.

Kun tässä työssä käsittelee palkkansa eteen tietoa monesta eri tuutista, ei vapaa-ajalla työpäivän päätteeksi tekisi mieli kirjoittaa edes tekstiviestiä, koska puhumalla selviäisi nopeammin.

Älypuhelin tuntuu kuitenkin olevan kaikkea muuta kommunikointia kuin puhumista varten. Montako ihmistä olet tavoittanut viimeisen viikon aikana rehellisesti rimpauttamalla?

Somesisseistä rautaisimmat selviytyvät useasta eri asiasta samanaikaisesti. He ovat multitaskaajia.

Istumatyöläiselle multitaskaaminen tekee hyvää, työpäivän päätteeksi päivän urheilusuorituksena voi kaatua sohvalle hoitamaan sosiaalisia verkostojaan, seuraamaan päivänpolttavia, kuuntelemaan musiikkia ja katselemaan televisiota.

Näytöllä ovat auki samanaikaisesti Facebook, Instagram, Twitter, Whatsapp, Tinder ja lukuisa määrä muita sovelluksia.

Evoluutio on luonut ihmistyypin, jonka huomio suuntautuu kaikkeen, mutta ei kuitenkaan mihinkään. Tietotulvaan hautautuessa kelpaa rentoutua.

Tarvitseeko ihminen kaikkea yltäkylläisyyden aikana, kysytään tv-sarjassa Riisutut. Siinä vapaaehtoiset heiluvat konkreettisesti peräpeili paljaana tuskissaan ilman maallista omaisuuttaan – tietokonetta ja älypuhelinta.

Ohjelma on malliesimerkki siitä, kuinka nykyään halutaan olla esillä ja kaikesta on tehtävä numero. Jos haluaa kokeilla askeettista elämää riisuttuna, olemalla 60 päivää kiven sisässä tai lahjoittamalla rahaa apua tarvitsevalle, niin tarvitseeko siitä tehdä julkista? Tuleeko siitä jotenkin todellisempaa?

Onko käynyt näin, että viihteellisen tositeeveen tirkistely on antanut meille salakavalasti roolimallia päivittäessämme maailmanmenoa? Haluammeko tehdä elämästämme viihdettä – tietoisesti tai tiedostamatta.

Päivän lehti

28.5.2020