Uutiset

Sopimusneuvotteluihin uusia eväitä

Suomessa reaaliansiot nousivat vuosina 2008 – 2010, eli syvimmässä lamassa, peräti seitsemän prosenttia.

1990-luvun alun laman pohjalla korotukset hipoivat nollaa, ja kaiken lisäksi markasta devalvoitiin neljännes.

Lääke tepsi. Suomesta tuli maailman kilpailukykyisin maa, kansantalous kasvoi kohisten vakaissa oloissa ja kestävyysvaje kurottiin kiinni vuosikymmenen loppuun mennessä.

Nykyresepteillä ei näytä yhtä hyvältä. Jo tehdyt korotukset heikentävät Suomen kilpailukykyä esimerkiksi Saksaan ja Ruotsiin nähden.

Kunta-alan kahden prosentin korotuksen kanssa voidaan elää, sanotaan. Entä sitten, kun rakennusala vaatii tuplaa ja uhkaa ajaa lakolla vaateet läpi. Teknologiateollisuuden ja Metalliliiton sopimukseen kuuluu palkkojen tarkistus keväällä. Kunta-alan malli tuskin riittää.

Yleinen käsitys on, että inflaatioprosentin yli pitäisi mennä.

EK:n työmarkkinajohtaja Eeva-Liisa Inkeroinen puhuu siitä, miten korotukset tulisi mitoittaa alan ja yrityksen menestyksen mukaan. Hänen sanoo, että yrityksissä tiedetään, millaisiin korotuksiin on varaa.

Tällä tiedolla ei kuitenkaan ole ollut tähän mennessä mitään merkitystä korotusvaatimuksiin eikä tule vastakaan olemaan. Korotusvaatimuksia säätelee yksinomaan neuvotteluaseman vahvuus; väen yksimielisyys vaatimusten takana, yleinen mielipide ja työllisyystilanne.

Suomessa siirryttiin keskitetyistä liittotason ratkaisuihin. Osa päätöksenteosta vyörytettiin myös työpaikoille. Suunta on oikea, mutta muutos jäi muuten täysin torsoksi.

Samalla, kun siirryttiin uuteen aikaan, olisi pitänyt uusia koko korotusmalli. Kestävä malli saavutetaan vain sillä, että siirrytään yhä enemmän maksamaan tuloksesta.

Peruspalkan päälle pitää rakentaa erä, joka joustaa sen mukaan, kuinka yrityksellä menee. Julkisella puolella palkkakehitys pitäisi liittää tuottavuuden kehittymiseen.

Ennen kuin tällaiseen järjestelmään päästään, pitäisi työnantajien ja työntekijöiden välille luoda paljon nykyistä parempi luottamus.

Nykytilanne näkyy muun muassa työtaistelujen yleistymisenä. Vuoropuhelun sijaan energiaa käytetään uhkavaatimusten esittämiseen.

EK:n suunnalta on moneen kertaan viitattu siihen, miten Ruotsissa työpaikkakohtainen sopiminen on paljon yleisempää kuin Suomessa. Suomi ei kuitenkaan ole Ruotsi, jossa vuoropuhelu työpaikoilla työnantajan ja työntekijöiden välillä kulkee kukonaskeleen meitä edellä.

Ruotsissa työntekijöiden edustajia nostetaan yritysten päättäviin elimiin, jolloin työntekijät saadaan sitoutumaan yrityksen päämääriin ja kantamaan vastuuta yrityksen menestyksestä paljon enemmän kuin meillä.

Se konsensuksen henki, mikä aikanaan synnytti tupot, pitäisikin siirtää rohkeasti työpaikoille.