Uutiset

Sopivasti pehmo

Professori Jouko Huttusella on pieni arkipäivän ongelma. Hänen kolmivuotiaiden kaksostyttöjensä Siirin ja Helmin päiväkodissa on puhjennut vesirokkoepidemia. Toinen kaksosista on jo sairastanut rokon, toisen iholle vesikelloja odotetaan hetkenä minä hyvänsä.

– Voinko jättää puhelimen päälle? Päiväkodista saatetaan hälyttää, Huttunen kysyy työhuoneessaan.

Huttunen vaikuttaa elävän niin kuin saarnaa. Hän levittää Suomeen hoivaisyyden ilosanomaa.

Huttunen on maan johtavia perhetutkijoita ja miesliikeaktiivi. Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen laitoksen johtaja ja professori on ollut Tasa-arvosasiain neuvottelukunnan miesjaostossa 80-luvulta 90-luvulle asti.

Parikymmentä vuotta sitten hän huomasi, että kasvatustieteessä, sosiologiassa ja pyskologiassa on isyyden mentävä aukko. Aiheesta ei ollut juurikaan olemassa tieteellistä tutkimusta.

– Nythän tilanne on täysin toinen. Isyys on naistenlehtien ja gradujen vakioaihe, Huttunen toteaa tyytyväisenä.

Arkista työtä

Isyys nousi julkisen keskustelun aiheeksi Suomessa 1980-luvulla. Keskustelu uudenlaisista isistä – tai ainakin sellaisten tarpeesta – sai pontta naisten kokopäiväisen työssäkäynnin yleistymisestä ja naisasialiikkeen voimistumisesta kaikkialla Pohjoismaissa.

Tutkijat käyttivät termiä uusi isyys viittaamaan entistä tasa-arvoisempaan, osallistuvaan isyyteen. Uusi isä haluttiin erottaa perinteisestä perheenelättäjästä, joka jättää kaiken lasten hoivaamiseen liittyvän äidille.

2000-luvulla ei enää puhuta uudesta isyydestä – eihän ilmiökään enää ole kovin uusi. Huttunen tarjoaa vaihtoehdoiksi hoivaisää, hoitavaa isää ja sitoutuvaa isää.

– Mitä tahansa termiä asiasta käytetäänkään, ne tarkoittavat sitä, että isä jakaa hoivatyön äidin kanssa. Kyse on jaetusta vanhemmuudesta vaippojenvaihdossa, yöheräämisissä, vaatteiden ostossa ja sairaan lapsen lääkäriin viemisessä, ei mistään ”laatuajan” viettämisestä lapsen kanssa, Huttunen täsmentää.

Hoivaisä on salonkikelpoinen

Tutkijankaan on mahdotonta sanoa, kuinka suuri osa nykypäivän isistä kallistuu enemmän hoivaisän kuin perinteisen perheenelättäjän puoleen.

– En lähde arvioimaan määriä. Neuvoloista, sairaaloista ja päiväkodeista on kuitenkin jo pitkään tullut viestiä, että kasvava joukko nuoria isiä ottaa vastuuta lapsenhoidosta ihan yhtä paljon kuin äiti, Huttunen sanoo.

– Eikä asia tietenkään ole niin yksioikoinen, että isät ovat joko tai. Hoivaisyyden ja vanhan isyyden raja on veteen piirretty viiva.

Huttusen mukaan uutta isää on vaikea tunnistaa, sillä sekä miehet että naiset naamioivat usein perinteistä isyyttä salonkikelpoiseksi hoivaisyydeksi.

– Miehet tunnistavat keskustelun uudesta isyydestä ja tiedostavat, mitä heiltä odotetaan. Vaikka käytäntö olisi toinen, ainakin puheiden tasolla kannattaa esiintyä osallistuvana isänä. Naiset puolestaan saattavat peittää ulkopuolisilta oman miehensä kehittymättömyyden isänä, ikään kuin miehen kasvaminen isäksi olisi heidän vastuullaan.

Huttusta kiinnostaa, kuinka paljon isyyden muutos itse asiassa aiheuttaa uupumusta niille äideille, jotka kodin, lapsen ja oman työn lisäksi joutuvat huolehtimaan tasa-arvoisen vanhemmuuden kulissien ylläpitämisestä.

– Tällaista piilojaksamista ja yritystä vastata sosiaalisia odotuksia on varmasti paljon.

Pehmo ja munaton

Hoivaisyyden yleistyminen on Huttusen mielestä kaikkien voitto. Lapset saavat läheisen suhteen isäänsä ja äitien työmäärä kotona vähenee.

Huikeimmat mahdollisuudet isyyden muutos kuitenkin tarjoaa miehille ja mieheydelle. Isyys on Huttusesta varteenotettava keino muuttaa suomalaisessa yhteiskunnassa yhä vallalla olevaa röyhkeää ja uhoavaa mieskuvaa.

– Lapset ovat monelle miehelle käyttämätön optio. Lapsen maailmaan tutustuminen voi tuoda miehen elämään sellaisia kokemuksia, joita perinteinen poikien ja miesten maailma ei tarjoa: empatiaa, välittämistä ja sosiaalisia taitoja. Joku voisi sanoa, että lapsen kanssa oleminen tekee miehestä pehmon ja munattoman. Mutta ketäs se sitten haittaa, jos mies alkaa käyttäytyä inhimillisemmin toisia kohtaan?

Cash and care

Huttusen mukaan Suomen lainsäädäntö tukee vanhemmuuden jakamista kohtalaisen hyvin. Hänen mielestään on paradoksaalista, että vaikka mahdollisuuksia olisi, perhevapaiden ja isäbonuskuukauden käyttö ei ole juuri lisääntynyt.

– Tästä ei kuitenkaan voi syyttää vain isiä. Asiat päätetään perheessä, ja siksi pitäisikin kysyä, miksi perheet jättävät usein kokonaan käyttämättä toisen vanhemman oikeuden olla lapsen kanssa kotona. Siitäkin huolimatta, että taloudelliset vaikutukset jäisivät pieniksi.

Professori kehottaa suuntaamaan katseen myös yhteiskunnan rakenteisiin. Käytännöt ja asenteet muuttuvat hitaasti.

– Aika paljastavaa on se, miten työpaikoilla suhtaudutaan siihen, että isä on illalla lapsen kanssa kotona eikä ylitöissä. Samoin voi kysyä, miten koulut ja päiväkodit ottavat isän huomioon ja sitouttavat hänet lapsen elämään.

Läheskään aina ei ole kysymys siitä, että isä ei vain viitsi tai jaksa osallistua lapsen arkeen.

Suomi ei ole isyystutkijan mielestä kovin lapsiystävällinen – tai ainakaan vanhempiystävällinen – yhteiskunta. Meillä perheen säännöllinen tukeminen loppuu viimeiseen neuvolakäyntiin. Sen jälkeen yhteiskunta tarjoaa perheille ainoastaan korjaavia toimintoja, ei ennaltaehkäisevää tukea.

– Keski-Euroopassa puhutaan perheiden tukemisesta cash and care -periaatteella. Meillä jaetaan enimmäkseen sitä cashia. Caren osuutta kannattaisi lisätä, Huttunen sanoo.

Huono omatunto tuttua isällekin

Mutta palataanpa vielä siihen vesirokkoon. Huttusella on viisi lasta. Pitääkö hän itseään hoivaisänä?

– Hyvä kysymys. Vaimo sanoo joskus suutuspäissään, että sinä vaan puhut hoitavista isistä muille, mutta et ole sellainen itse.

Professori on hetken hiljaa ja näyttää miettiväiseltä.

– Sanotaan vaikka niin, että minä yritän. En ole pelännyt jäädä kotiin lasten kanssa ilman vaimoa pitkiksikään ajoiksi. Olemme vaimon kanssa myös pyrkineet siihen, että molemmat luopuvat saman verran omista vapaa-ajan menoista. En käy illalla yksin juuri missään muualla kuin lenkillä pari kertaa viikossa. Ei minulla ole siihen sydäntä.

Kaksosten synnyttyä vajaa neljä vuotta sitten Huttunen lopetti ylitöiden tekemisen lähes kokonaan. Sosiaaliset suhteet kärsivät, kun kahvilla istuminen työkavereiden kanssa jäi. Monesti työt ovat myöhässä niin, että opiskelijoilta ja kollegoilta alkaa tulla nuhteita.

– Itsetunto pysyy kasassa sen ajatuksen voimalla, että tingin töistä lasten vuoksi. En tunne huonosta omastatunnostani sankaruutta, sillä tämä on tuttu tunne kaikille äideille. Eiväthän hekään vetoa töissä siihen, että kotona on velvollisuuksia.

Päivän lehti

9.4.2020