Kolumnit Uutiset

Sota oli liki vielä 1950-luvulla

Sota oli meitä 1950-luvun lapsia lähellä, mutta kuitenkin turvallisen etäällä. Tosin siitä ei vuosikymmenen puolivälin paikkeilla ollut sen pitempää aikaa kuin tästä päivästä syyskuun 11. päivään vuonna 2001.

Sota näkyi ihmisissä ja se oli tuoreena mielissä. Sotainvalidin puujalka kolisi kärryn aisaan ja yksikätinen tuki heinähankoaan katkenneen käden kainaloon.

Sankarihaudoilla oli aina itsenäisyyspäivinä paljon väkeä. Monen omakohtainen surutyö oli vielä kesken ja isänmaalliset virret laulettiin voimallisesti.

Tuolloin ei puhuttu sotaveteraaneista, sotainvalideista kylläkin. Heidän hyväkseen kerättiin syksyisin viljaa ja luovuttajan aitan ovipieleen naulattiin kuparilaatta kiitokseksi yhteisvastuusta.

Moni oli vammoiltaan sadan prosentin mies, mutta se ei työntekoa estänyt, kukin voimiensa mukaan. Kenties juuri ankaralla työllä holvattiin sodan kauhuja tajunnan peräkammareihin.

Ojankaivu kivisellä pellolla oli monin verroin mieluisampaa kuin poteron teko rintamalla. Jälleenrakennus vaati jokaiselta kaiken, elämä ei kohentunut kädet taskuissa.

Silloin käytiin paljon kylässä ja lukuisissa riennoissa. Poikkeuksetta, kun vähintään kaksi rintamamiestä sattui nokakkain, juttu kiertyi sotakentille.

Jos tarinointia vielä siivitti ryyppy, jutustelu yltyi sitä mukaa kuin pullo vajeni. Joskus kertojan ääni särkyi ja kyyneleet noruivat ahavoituneille poskille. Sellainen hämmensi pikkupoikaa.

Vasta jälkeenpäin tajusin, mistä oli kysymys. Sota oli tietysti ainutkertainen kokemus sinänsä, mutta nämä miehet eivät koskaan ennen sitä olleet missään muualla käyneet. Tavallinen kansa ei matkustellut juuri lähikaupunkia pitemmälle, jo kokemus kotoa poissaolosta oli uusi ja outo. Sellaisessa reissussa piisasi muisteltavaa, vallankin kun selvisi elävänä takaisin.

1950-luvulla sodasta ja sen oikeutuksesta ei uhottu, oltiin aika lailla hiljakseen. Sillanpään marssilaulua ei soitettu radiossa, lottapuvut piilotettiin vintille ja kunniamerkit piirongin laatikkoon.

Jonkun kyläläisen puhuttiin osoittaneen taisteluissa poikkeuksellista sankaruutta. Niistäkin kuiskuteltiin, jotka luikkivat käpykaartiin ja elelivät nyt kunniallisina kansalaisina.

Jotkut yrittivät liuottaa sotakokemuksensa viinaan. Yhteisö ei heitä siitä tuominnut, vallankin, kun juopottelu rajoittui viikonloppuihin ja työ joutui taas maanantaina.

Sanottiin vain poloisen olleen viisi vuotta linjassa ja varmemmaksi vakuudeksi täydennettiin, että kovissa paikoissa. Sellainen raatelee kovankin miehen.

Meillä 1950-luvun lapsilla elämän peruspalikat olivat jo kohdallaan, ruokaa, vaatteita ja katto pään päällä. Jännitystä elämään loihtivat soturien jutut.

Jos jotakin puuttui, sitä ei edes osattu kaivata. Sota- ja pulavuodet kummittelivat edelleen. Rakentajaisät iloitsivat, kun ikkunalasia tuli riittävästi kylän rautakauppaan.

Erityisen vuolaasti naisväki kehui tasavallan hallitusta, joka järjesti isänmaan asiat niin, että kahvia sai rajoituksitta kaupasta.

Hinnasta viis, kunhan oli oikeata kahvia.