Uutiset

Sotalapsilla ei pidä tehdä politiikkaa

Sosialidemokraattinen kansanedustaja ja kaupunginvaltuutettu Satu Taiveaho on Hämeen Sanomien 4.7.2004 uutisoinnin mukaan tehnyt valtuustoaloitteen sotalapsipatsaan pystyttämiseksi kaupunkiin. Asia on siirretty kaupungin keskushallinnon valmisteltavaksi lokakuulle eli kunnallisvaaleihin mennessä.

Kaupungissa toimii 1990-luvun alussa perustetun Helsingin seudun sotalapsiyhdistyksen alaisena paikallisosasto, mutta uutisessa ei ilmennyt, onko täkäläisten sotalasten mielipidettä patsasasiaan kysytty. Aloite vaikuttaakin kunnallisvaalitempulta.

Kun Neuvosliitto hajosi vuonna 1991, vasemmistokallisteinen suurlehden kolumnisti arveli “kaikenkarvaisten neuvostovastaisten ryhmien, kuten lottien, sotilaspoikien ja sotalasten nousevan maan alta”. Tuolloin ehdotus jonkinlaisesta sotalapsisiirron muistomerkistä olisi voinut olla paikallaankin, varsinkin kun lotta- ja suojeluskuntapatsaat oli pystytetty jo vuosina 1984 ja 1988 Lappeenrantaan ja Seinäjoelle.

Muualla kuin Hämeenlinnassa on sotalasten omin toimin jo aikapäiviä sitten aktivoiduttu tämän maailmanhistorian suurimman lastensiirto-operaation muistamiseksi jälkipolville. Kemin seudun sotalapsiyhdistys pystytti lahjoitusvaroin sotalapsipatsaan Perämeren rannalle vuoden 1996 elokuun alussa ja meitä sotalapsia matkasi Helsingistä ja Hämeestäkin junavaunullinen helteiseen Kemiin vaikuttavaa muistomerkkiä todistamaan.

Ruotsin puolella Haaparannassa, sotalasten vastaanottoleirin sijaintipaikkakunnalla on sotalapsimuistomerkin paljastamisen vuoro 25.4.2005, sekin lahjoitusvarojen turvin hankittuna. Suurin osa lähes 75 000 sotalapsesta kuljetettiin vuosina 1941-44 juuri pohjoisen kautta Ruotsiin ja Tanskaan.

Lahden ja Helsingin seutujen sotalapsiyhdistykset pystyttivät jo vuosia sitten lastensiirtoja koskevat muistolaatat kaupunkien rautatieasemien seiniin. 19.9. 1999. Olin mukana juhlallisuuksissa Tukholmassa, jossa vastaava laatta paljastettiin Slussenilla Ruotsin sotalasten aloitteesta.
Parin viime vuoden aikana ovat sotalapset saaneet kovin jälkijättöisesti julkista huomiota kirjojen ja näytelmien kautta. Nyt on muodikasta muistaa sotalapsia ja kurjat tarinat myyvät.

Useimmat sotalapset kokivat kuitenkin toiseen maahan ja kulttuuriin tutustumiset sodan aikana positiivisena elämän rikkautena näin esimerkiksi Vantaan sotalasten vuonna 2000 tutkimuksessa, vaikka lähinnä jälkiviisaasti lastensiirto on yritetty leimata pelkästään vahingolliseksi kokemukseksi asianosaisille.

Olimme ensimmäinen kielikylpysukupolvi. Karjalasta paenneilla evakkoäideillä ei uuden sijoituspaikkakunnan usein tylyssä ilmapiirissä Kanta-Suomessa ollut muuta mahdollisuutta kuin lähettää lapsiaan eteenpäin Ruotsiin ja Tanskaan, kun koti ja omaisuus Karjalassa oli menetetty ja isä rintamalla, sotavankeudessa tai kaatunut.

On silti vähitellen aika jättää sotalapset historian lehdille. Tärkeämpää on muistaa niitä tuhansia ja taas tuhansia Karjalan evakkoja, jotka kutakuinkin tyhjin käsin Sydän-Hämeeseen tulleina ovat innovatiivisuudella ja mahtavalla jälleenrakennuspanoksella luoneet Hämeenlinnasta ja sen ympäristöstä kukoistavan ja miellyttävän paikan asua.

Mahtaisikohan energiayhtiön myynnistä saaduista rahoista riittää murto-osa pesämunaksi evakkopatsaan pystyttämiseen vaikkapa taidemuseon eteen jälkipolville kertomaan karjalaisen jälleenrakennuspolven suururakasta?
Onhan kaupunki saanut lainaksi Viipurin taiteenystäviltä arvokkaan taidekokoelman juuri kyseisessä museossa toistaiseksi säilytettäväksi.

Jälleenrakennustyössä Ruotsista ja Tanskasta kotiutuneet evakkosotalapsetkin olivat omalla panoksellaan mukana, siinä missä pikkulotat ja sotilaspojatkin.

Aloite asiassa kuuluu kuitenkin paikallisille karjalaisjärjestöille.

Inkeri Sotkasiira

Ruotsin sotalapsi ja toiskertainen Karjalan evakko, Hämeenlinna.