fbpx
Uutiset

Sotalesket itkivät itkunsa yksin

Kun parikymppinen Hilkka tapasi ensimmäistä kertaa Semmin, kulki nuori mies Hilkan isosiskon käsipuolessa. Sisko kävi Hämeenlinnan opettajaseminaaria, missä kuri oli niin kova, etteivät naisopiskelijat saaneet käydä miesten kanssa elokuvissa tai tansseissa.

Joko jatkat seurustelua tai eroat koulusta, opinahjosta ilmoitettiin.

– Mies kävi meillä kuitenkin kysymässä siskoa, joten sisko sanoi, että mene sinä! Ja niinhän me menimme Hattelmalan harjulle kävelemään, muistelee Hilkka lähes 70 vuotta myöhemmin.

Hilkka Vanaja ja Semmi Salaste menivät naimisiin vuonna 1938. Hilkan isä ei tullut vihkiäisiin, sillä hän olisi halunnut tyttärelle jotakin parempaa kuin Kariston kirjanpainajan.

– Mutta sisko tuli, vaikka olikin vähän vihainen, nauraa Hilkka.

Nuoripari sai ensimmäisen lapsensa ennen talvisotaa. Neljä kuukautta vanhan tyttövauvan isä joutui sotamiehen tositoimiin.

– Se oli kauheaa aikaa. Mä oletin, etteivät ne saaneet kirjoittaa kirjeitä eikä mies päässyt lomalle. Lomalla käyneeltä perhetuttavalta sain kuulla, että kaikki on hyvin.

Talvisota ei kestänyt pitkään, eikä verottanut Hilkan tuttavapiiriä. Vaimo otti kotiutuvan miehen avosylin vastaan.

– Se oli ihan uskomatonta! Voinko mä kertoa sen? Mentiin yhteen huoneeseen ja halattiin ja pussattiin niin kauheasti. Mutta eihän se kauan kestänyt.

Järkiliitosta turvaa

Hilkka odotti perheen toista tytärtä, kun Semmi lähti jatkosotaan.

– Menin tyttären ja miehen kahden siskon kanssa saattamaan rautatieasemalle. Se oli kauheata. Eivät ne olleet henkilövaunuja ollenkaan. Vanhempi tytär näki isänsä elävänä viimeisen kerran. Itse en osannut aavistella mitään pahaa.

Hilkka ei saanut postia jatkosodastakaan. Ainoa kirje oli se, jossa ilmoitettiin, että hänen haavoittunut miehensä siirretään tiettynä päivänä Hämeenlinnan sairaalan osastolle kolme.

– Menin sairaalaan miehen isän kanssa, lapsia osastolle ei saanut viedä. Paijasin ja pussasin poskelle, ja hän aukaisi silmänsä ja tunnisti. Samassa tuli hoitaja ja sanoi, että nyt hän nukkuikin pois.

Sotaa sinänsä Hilkka ei koskaan osannut pelätä, mutta huoli toimeentulosta oli suuri, ja hän suri sitä, etteivät tyttäret oppineet koskaan tuntemaan isäänsä eivätkä saaneet kokea hänen rakkauttaan.

Kolmisen vuotta Semmin kuoleman jälkeen Hilkka meni naimisiin Sulo Karselan kanssa, joka oli perhetuttu, ylioppilas ja VR:n palveluksessa.

– Hän oli isällekin makupala. Se oli järkiavioliitto, jossa ei ollut alkuunkaan niin paljon rakkautta kuin ensimmäisessä. Oli semmoinen ajatus, että mun on se pakko ottaa, että saan toimeentulon lapsille ja itselleni.

Leski ei löytänyt toista leskeä

Hilkka Karselan mielestä vieraat ihmiset suhtautuivat isänsä menettäneisiin lapsiin ja sotaleskeen lähinnä säälien. Vertaistukea ei tunnettu, kaatuneiden vaimot eivät pitäneet yhteyttä keskenään.

– Oli mulla yksi serkku Helsingissä, mutta hän oli niin sulkeutunut ja suri miestään niin kauheasti, ettei kauan elänytkään.

Sodan vaatima hinta ei ole Hilkkaa varsinaisesti katkeroittanut, enemmänkin ihmetyttänyt. Myös toisesta avioliitosta syntyi kaksi lasta, mutta Hilkka leskeytyi toistamiseen.

– Kaikkea sitä täytyy elämässä kärsiä. Olen miettinyt, mikä mussa on vikana, kun Luoja on aina vienyt miehet taivaaseen.

VR:läisenä toinen mies kiersi paljon maailmaa ja otti mukaan vaimonsakin. Syksyllä 90 vuotta täyttävän Hilkan koti on täynnä pientä matkamuistoa, ja erityisesti hänelle on jäänyt mieleen yöpyminen puuhun rakennetussa hotellissa Disneylandissa.

– Toinen mies ehdotti myös matkaa Venäjälle. Minä sanoin, että ryssä vei mun ensimmäisen rakkaan mieheni, Venäjälle en lähde. Enkä lähtenyt. (HäSa)

Dokumentti avaa historiallisen aarrearkun

Tenoriluutnantti Raimo Salo sai idean sotaleskidokumenttiin omasta laulustaan Luutnantin sydän. Se kertoo nuoresta rakkaudesta, jonka sota murskaa.

– Mietimme vaimon kanssa, ovatko sotaleskien muistot liian raskaita, mutta päätin tarttua härkää sarvista ja otin yhteyttä Matti Haliseen, joka on pitkän linjan dokumenttituottaja, kertaa Salo viime syksyisiä mietteitään.

Nyt Salo ja Halinen ovat haastatelleet 17:ää sotaleskeä ja 3:a sotaorpoa. Valmiissa dokumentissa on yhteensä noin kolmekymmentä traagista sotakohtaloa, myös rintamapappien silmin nähtynä.

– On ollut ihmeellinen tunne avata tällainen historiallinen aarrearkku. Nämä asiat ovat jääneet hieman sivuraiteille Muiden kunniakkaiden tahojen, kuten veteraanien ja lottien varjoon.

Salo ja Halinen ovat toistaiseksi löytäneet leskien kertomuksista muutamia yhteisiä piirteitä. Selkeä vähemmistö kaatuneiden vaimoista on mennyt uusiin naimisiin. Valokuvat univormuun pukeutuneista miehistä ja Mannerheimin suruvalittelukirjeet ovat tuttuja näkyjä leskien seinillä.

Omia kokemuksia ei juurikaan ole kerrottu eteenpäin lapsille tai lapsenlapsille. Kaikkein silmiinpistävimpänä Salo pitää yhtä leskien luonteenpiirrettä.

– Nämä ihmiset eivät koskaan antaneet periksi, eivätkä anna, ei ikinä.

Kontaktit leskiin ja orpoihin parivaljakko sai Kaatuneiden Omaisten Liitosta. Kukaan ei vastannut haastattelupyyntöön: kiitos ei.

– He ovat olleet todella kiitollisia, koska tällaista ei ole aikaisemmin Suomessa tehty.

Sotalesken surutyö -työnimellä kulkeva dokumentti valmistuu ensi syksynä ja se nähtäneen TV1:ssä alkuvuodesta 2007. Dokumenttia levitetään myös korkeakouluihin ja kirjastoihin.

Hilkka Karselan lisäksi Salo ja Halinen haastattelivat Hämeenlinnassa Anelma Ahosta. (HäSa)

Menot