Uutiset

Suomalaisissa asuu Juhan mieli

Vanha kuoma, Venäjän entinen Suomen suurlähettiläs Juri Derjabin on äitynyt kiukuttelemaan ja kauhistelemaan suomalaisten Venäjä-kielteisyyttä.
Derjabin, vanhan liiton aikaan huomattava yhteiskunnallinen toimihenkilö, nimimerkki Juri Komissarov, kirjoitti viikolla Aamulehdessä järkyttyneensä kansainvälisestä tutkimuksesta, jonka mukaan peräti 62 prosenttia suomalaisista ei julistaudu Venäjän suureksi ystäväksi.

Vanhan maailman aikaan moinen kirjoitus olisi kohahduttanut. Hallitus olisi pitänyt mitä pikimmin hätäistunnon ja presidentti olisi kutsuttu puhutteluun Kremliin.

Gospodin Juria ei lohduta edes se, että Ruotsi herättää lähes saman verran väristyksiä kuin itänaapurikin.

Mikään ei ole niin kuin ennen. Maailma on muuttunut eikä ulkopolitiikan liturgia, vanha mantra rauhanomaisesta rinnakkaiselosta ja kansojen horjumattomasta, ehdottomasta ystävyydestä, kuulu enää 2000-luvulla. Ei edes Venäjällä.

Derjabin arvioi suomalaisten juuttuneen menneisyyteen. Näin epäilemättä onkin, sillä suomalaisilla on ylisukupolvista perimätietoa naapuruussuhteiden laadusta, jokaisessa pitäjässä käydään edelleen sankarihaudoilla.

Toisekseen, ovatkohan venäläiset tehneet voitavansa arvostuksensa lisäämiseksi. Arkielämä muun muassa rajoilla takkuaa ja säännöt muuttuvat koko ajan.

Suomalaiset ovat vammaisia myös Ruotsi-käsityksissään, osin samoista syistä, vanha isäntävalta vistoo. Aikanaan suurvallaksi tavoitelleet svenskit tappeluttivat pakko-otetuilla hakkapeliitoilla sotansa, kiskoivat verot, jakoivat keskenään maat ja mannut. Komentokieli oli vuosisatoja ruotsi, kantarahvas pidettiin köyhänä ja nöyränä.

1960-luvulla Ruotsi houkutti sadattuhannet jälleenrakentajien lapset hihnamiehiksi ja vaiheompelijoiksi tehtailleen ja onpa Tre kronor lähes poikkeuksetta lyönyt leijonat jääkiekossa. Kun tähän kaikkeen vielä lisätään ruotsalainen kopeus ja isovelimäinen ylimielisyys, on suorastaan ihmeellistä, että länsirajalla on ollut aina rauhallista.

Kaikesta päätellen me suomalaiset emme ole kovin naapurirakkaita, haluamme elellä omillamme. Syvällä sieluissa piilee edelleen Juhani Ahon romaanihahmo Juha, joka nähtyään tuoreen lastun kelluvan ylävirrasta, tarttui oitis kirveeseen. Kyse ei silti ole sapelinkalistelusta tai uhopolitiikasta.

Tämmöisiä me suomalaiset olemme, sulkeutuneita jörriköitä. Ruutukaava-asutuksissa kummallisen harva tervehtii edes ovinaapuriaan, mutta se ei silti tarkoita, että kaivaa verta nenästään.

Kun näin on, aidon lämminhenkinen veljeily itään tai länteen on vielä monen askeleen päässä.