Uutiset

Suomalaisuuden serenadi ja suunnistussyndrooma

Käväisin keväällä Poznañin yliopistossa kolmen kuukaden työharjoittelussa. Puolassa oli puolensa, mutta kun kaksi viikkoa sitten palauduin kotimaahani, pystyin tiivistämään harjoitteluraporttini kaksisanaiseksi: Pidän Suomesta.

Kävi niin kuin monesti ulkomailla pitempään oleileville: Oi kallis Suomenmaa – ajatus pulpahteli pintaan toisinaan jo Poznañin kaduilla korkokenkien kopinaa kuunnellessa mutta tyrmäsi täysin Helsinki-Vantaalla, kun ymmärsin jälleen ymmärtäväni. Kieltä, kulttuuria, kaikkea kotimaassani.

Pidän nyt tuulipukujen kahinasta ja lenkkareiden natinasta enemmän kuin koskaan uskoin mahdolliseksi. Pidän myös suunnattomasti suomalaisten tavasta kasata kauppakassiin kevytruokia ja syödä niitä kaksinkertaiset annokset omatunnon tai kolestroliarvojen kolkutusta kuulematta.

Pidän Hämeenlinnastakin. Pidän mieleni valtaavasta turvallisuuden tunteesta, kun Viestirykmentin tai Panssariprikaatin Masi-kuskit jymistävät ohitseni pää täynnä isänmaallisia ajatuksia ja tj-lukupäivityksiä. Olen mieltynyt myös ”ny mää lähären kyllä kotio täältä” -murreilmaisuun, jonka opin tavastialaiselta ammattikoululaiselta ja jolla piristän nyt myös oman työpäiväni kotiinlähtöminuutteja.

Puolassa hyvä, Suomessa paras. Näin tuumin niin tänään kuin kaikkina tulevina suomalaisina päivinä. Paitsi huomenna.

Päivinpäivä kun sattuu olemaan myös vanhenemispäiväni, ja silloin en katso tarpeelliseksi pitää mistään. Tuplapäivänsankarille suodulla oikeudella otan päivästä kaiken itsesäälin irti potemalla henkilökohtaista syntymäsyndroomaani, johon syypäänä on Jukola viesti, tuo suurten massojen suunnistustapahtuma.

Tulen suuresta suunnistajasuvusta, muttei siinä vielä kaikki: myös iso osa ystäviäni kuuluu samaisiin oranssivalkoiset kolmiot silmissään kirmaileviin rastinmetsästäjiin. Ja koska viesti juostaan vuosittain juuri merkkipäivieni tienoilla, olen aina kokenut vuosirenkaideni juhlistamisen jäävän Jukolan ja Venlojen varjoon. Onnittelusoitoiksi naamioidut puhelut ovat olleet pullollaan suunnistajaslangia ja tilannetietoa tämänvuotisen kisamaaston kukkuloista tai kukkulattomuudesta.

Välttyäkseni kaikelta tältä ja saadakseni syndroomalleni potemisrauhan, suljen huomenna puhelimeni, kyhään työpisteeni ympärille neljästä sermistä umpikuution ja liimaan seinämän sivuille mustakirjaimisia uhkanootteja: ”Varokaa vihaista vanhenijaa”, ”Ei saa häiritä ikäkriisiläistä”, ”Vastustan kaikkea” ja ”Ei saa ruokkia (paitsi täytekakulla)”.

Varsinaisen Jukola-päivän lauantaina koittaessa lisään joukkoon vielä ”Matkoilla” -kyltin ja lähden jatkamaan kesken jäänyttä Suomi-serenadiani – mahdollisimman kauaksi Salon suunnistajamaastoista.

paivi.hautalahti@hameensanomat.fi