Kolumnit Uutiset

Suomea vaivaa luottamuspula

Suomessa ei juuri mellakoida tai osoiteta mieltä kaduilla.

Tähän on syynsä. Meillä arvostetaan sopimista. Sopimisjärjestelmät toimivat kohtuullisen hyvin. Vaikeistakin asioista on päästy ratkaisuun, joskus kompromissien ja kompastelujen kautta, mutta kuitenkin.

Aika ajoin tätä sopimisen kulttuuria arvostellaan.

Viimeksi pääministeri Alexander Stubb (kok.) syytti konsensusta Suomen talousvaikeuksista. Se on jähmettänyt päätöksenteon. Hänen mielestään valtiovallan on tehtävä ratkaisuja, jos työmarkkinajärjestöt eivät siihen kykene.

Esimerkiksi hän otti eläkeratkaisun, jota työmarkkinoiden keskusjärjestöt väänsivät pitkään. Hänen mielestään liian pitkään, eikä Akava allekirjoittanut päätöstä.

Kiistatonta on kuitenkin se, että laajalla yhteisellä sopimisella, konsensuksella, on saavutettu usein Suomen talouden kannalta hyviä tuloksia. Vuonna 1968 alkaneet kolmikantaisesti sovitut tupot ovat olleet suureksi avuksi hädän hetkillä.

Hyvästä esimerkistä käy viime lamasta nousu. Tuolloin tehtiin useita nollaratkaisuja, vaikka takana oli markan devalvointi ja huima tuottavuuden nousu. Ilman laajaa sopimisista tämä olisi tuskin ollut mahdollista.

Talouden kannalta ei ole ratkaisevaa se, mikä on sopimisen malli. Ratkaisevaa on sopimusten sisältö. Kolmikantaisissa ratkaisuissa on se etu, että palkkojen lisäksi neuvottelupöytään voidaan tuoda veroratkaisut, tulonsiirrot jne.

Malli antaa myös mahdollisuuden rakentaa kokonaistalouden kannalta parhaan lopputuloksen. Palkkojen korotuksista tulee vain paketin osa.

Liittotason ratkaisut menevät helposti alojen väliseksi nimellispalkkojen korotuskilpailuksi. Tästä on ihan lähivuosiltakin hyviä esimerkkejä.

Konsensuksesta siinneen kolmikantaisen sopimisen suurin ongelma on siinä, että se lyö korville parlamentaarista demokratiaa. Työmarkkinajärjestöt pääsevät mallissa vaikuttamaan lainsäädäntötyöhön, joka pitäisi yksiselitteisesti olla eduskunnan tehtävä.

On ymmärrettävää, että parlamentarismia kuristavasta mallista haluttaisiin päästä eroon.

Meidän on kuitenkin tyydyttävä tähän korporaatioiden valtaa pönkittävään malliin, koska työpaikoilla ei ole riittävää keskinäistä luottamusta työntekijöiden ja työnantajien välillä, eikä liitotasolla päästä eroon nimellispalkkakilpailusta.

Usein meitä verrataan Ruotsiin, jossa paikallis- ja yritystasolla sovitaan asioita paljon meitä enemmän.

Ruotsalaisissa yrityksissä työntekijöiden edustaja istuu päättävissä elimissä tuomassa näkemyksensä ratkaisuihin. Vastakkainasettelu onkin paljon Suomea vähäisempää.

Siitä kielii sekin, että länsinaapurissa lakkoillaan meitä vähemmän ja työssä viihdytään paremmin ja pidempään.