Uutiset

Suomessa toimittaja selviää ilman luotiliivejä

Lehdistöllä on kerran vuodessa tapana nostaa esiin oman ammattikuntansa turvallisuus tai pitäisikö sanoa turvattomuus.

Eilen tiistaina vietetyn maailman lehdistönvapauden päivän tiimoilta esiin nostetut luvut muistuttavat karulla tavalla, ettei meikäläisittäin suhteellisen sisäsiisti ja opiskelemaan pyrkivien keskuudessa huippusuosittu ala nauti samanlaista arvostusta kaikkialla.

Kansainvälinen uutisturvallisuusinstituutti INSI kertoo, että viime vuosi oli toimituksille synkin vuosikymmeniin. Lähimenneisyys ei näytä muutoinkaan valoisalta, sillä 15 viime vuoden aikana ainakin 1300 toimittajaa tai heidän kanssaan läheisesti työtä tehnyttä on kuollut työnsä ääreen.

Eikä nyt puhuta liiallisen kahvinjuonnin ja ainaisen kiireen aiheuttamista sairaskohtauksista, vaan väkivaltaisista kuolemista.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että suurin osa kuolleista toimittajista olisi ollut sotakirjeenvaihtajia. Hehän me olemme tottuneet näkemään luotiliiveissä ja kypärä päässä raportoimassa esimerkiksi keskeltä Irakin taisteluja. Senhän on pakko olla toimittajan työtä vaarallisimmillaan.

Totuus on kuitenkin toinen. Suurin osa työssään surmansa saaneista toimittajista kuoli kotimaassaan, yleensä raportoituaan korruptiosta tai muista rikoksista.

Sellaisissa maissa kuten Bangladesh, Valko-Venäjä, Haiti tai Gambia rikolliset tai kenties jopa vallanpitäjät ovat katsoneet arkaluontoisien asioiden jäljille päässeet toimittajat niin suureksi uhaksi, että heistä on ollut pakko päästä eroon.

Periaatteessa voisi olla mahdollista, että meillä Suomessakin esimerkiksi rikosasioihin perehtyvä toimittaja törmäisi jutunteossaan henkilöihin, jotka eivät pahemmin kaipaisi julkisuutta ja näkisivät toimittajan uhaksi. Onneksi meillä ei kuitenkaan eletä mafiatodellisuudessa, jossa aseet puhuvat.

Suomen kamaralla työtään tekevän toimittajan ei tarvitsekaan yleensä pelätä turvallisuutensa vuoksi.

Vaikka haastateltavat eivät aina tykkää arkaluontoisia ja kiusallisia tietoja utelevista toimittajista, meillä yleensä riitelevät vain asiat ja joskus harvoin palkatut lakimiehet.

Maakuntalehden toimituksessa pahin ”uhka” saattaakin olla puhelinlankoja pitkin vihaisena puhkuva lukija tai väärinymmärretyksi itsensä kokeva haastateltu.

Hänkin yleensä tointuu pahimman kiukkunsa purettuaan ja puhelu päästään lopettamaan kaikessa ystävyydessä tai ainakin jonkinmoisessa yhteisymmärryksessä.

Täältä turvallisesta toimituksesta käsin ei voikaan kuin nostaa hattua kansainvälisille kollegoille, jotka tekevät työtään henkensä kaupalla.

Yksi heistä, Tshetshenian sodasta pitkään raportoinut venäläinen toimittaja ja kirjailija Anna Politkovskaja, palkittiin eilen lehdistön vapauden ja tulevaisuuden hyväksi tehdystä työstä Leipzig-journalistipalkinnolla.

Päivän lehti

28.1.2020