Uutiset

Suomiko EU- ruuan teemaksi?

Sitran vetää ”järkiruoka” -ohjelmaa, jossa Suomi aiotaan nostaa terveellisen ravitsemuksen edelläkävijäksi maailmassa. Hankkeeseen on koottu koko ruokaketju tutkimuksesta teollisuuteen ja kauppaan. Pelkästään tutkimusta tehdään elintarvikealan omien laskelmien mukaan noin 30 eri laitoksessa, joista MTT on luonnollisesti yksi merkittävimpiä.

Teemana laitosten välinen yhteistyö ja yritysten sitouttaminen prosessiin on etenkin funktonaalisten elintarvikkeiden myös kansainvälisen brändin rakentelussa mitä kannatettavin. MTT:ssa on väsyksiin saakka korostettu ketjua ”pellosta pöytään” ja kuluttajanäkökulmaa. Tutkijalle se on vain ylivoimainen tehtävä. Tarvitaan klusteroitumista.

Käytännössä kuluttaja on kiinnostunut pöydän antimista, ei niinkään pellosta tai teollisista prosesseista. Hinta kiinnostaa myös ja luomu ei ole tällöin aina vertailussa hintansa väärtti kuluttajan mielestä. Pelkällä puhtaudella ei myydä. Ei myöskään tiedolla, joka liittyy tuotannon alkupäähän ja teollisiin prosesseihin. Niistä metropolialueiden kuluttajat ovat valovuosien päässä.

Tämän korjaamisessa tutkijan työ on joskus epätoivoista ponnistelua ja aika menee hukkaan. Tässäkin kaivataan yhteistyötä ja kumppanuutta.

Ehkä turvallisin tapa tarjota suomalaista ruokaa kansainväliseen makuun ja keittiöön hoituu sen omilla ehdoilla.

Tällöin ei toisteta edellisen EU-puheenjohtajakautemme ”ruokaskandaaleja”. Oma kansainvälistymisemme tapahtuu hitaasti olkoonkin että makutottumuksemme muuttuvat ja Helsingin ravintoloissa tapaa Michelin-tähtiä. Jo yli viidennes elintarviketeollisuuden liikevaihdosta tulee maan rajojen ulkopuolelta. Ruokaa voi kehua puhtaaksi ja siinä maistuu – jos maistuu – pohjoinen luonto ja yöttömän yön aromit.

Oleellista on ruuan liittäminen tarinaan. Tällöin kerronnassa mukana on muutakin kuin peltoa ja teollista prosessointia, korkeaa osaamistamme. Hämäläisillä – etenkin forssalaisilla – näitä tarinoita löytyy siinä missä muidenkin maakuntiemme ja paikallisen ruuan tuottajilla.

Joskus on vaikea erottaa fiktiota faktasta. Nämä tarinat on kyettävä liittämään osaksi ruokakulttuuria ja pöydän antimia.

Tällöin ruoka on Hämeessä Sibeliuksen hemmotteluherkku, Väinö Linnan tapa valmistaa Taipaleenjoen grilliyllätykset ja coktailit, Forsassa Wahrenin tuomat pumpulienkelien kiusaukset tai vaikkapa Erkki Liikasen evakkolahja reessä nautittuna.

Hämeen aistikkaasti katetut pöydät, tarjoilun teemat, kokous- ja taukotarjoilut, graavatut siiat ja metsäsienisalaatit, paahdetut oman tilan einekset ja säräjuurekset, tilajuustot ja -viinit, omenapiiraat ja maustejäätelöt saisivat näin maailmankuulun maineen lisäämättä edes lakkoja tai karpaloita.

Kaikkia perinneruokamme eivät miellytä ja makutottumukset muuttuvat todella hitaasti. Tärkeää on että laktoosi-intoleranssista kärsivät saavat varmasti kaikki ruokalajinsa turvallisessa muodossa siinä missä keliaakikotkin.

Meille suomalaisille luonnon läsnäolo on ”sielunmaisemaamme” ja terapeuttinen osa elämäämme. Ekopsykologit hoitavat jo terveyttämme. Ehkä sen tulisi näkyä menusuunnittelussa, kattauksessa, pöytäpuheissa ja ruokalahjoissa.

Ruokakulttuurin vaalijoiden on koottava Hämeessä ja muissa maakunnissa voimansa. Paikallinen ruokaosaaminen on saatava kunniaan. Me syömme itsemme sairaiksi usein tietämättämme ja aihe on kansantaloudellisesti ehkä tärkein yhteinen projektimme.

Pellolla työskentelevät ja teollisen prosessin osaavat tutkijat ovat aina liian pragmaattisia, ryppyotsaisia ja itse ruokakulttuurin pöydän puoleinen osa on markkinointia osaavien käsissä. Ja tätä kautta pääosa koko elintarvikeketjumme menestymisestä.

Matti Luostarinen

filosofian ja valtiotieteen tohtori

Päivän lehti

31.5.2020