Uutiset

Suru ei ole sairaus

Kun koko lapsuudenperheeni sairastui syöpään kuusi vuotta sitten, ajattelin, että se on maailmanloppu.

Ei se ollut. Aurinko paistaa, joka päivä on nälkä ja vitsit naurattavat, vaikka se mahdottomalta ensin tuntuikin. Käyn kaupassa ostamassa tarjousmakkaraa, rähisen kurittomalle jälkikasvulle, kitisen kolottavaa päätäni ja olen oma raivostuttava itseni. Maailma jatkaa menoaan ja minä porskutan mukana.

Ei suru ylevöitä, eikä tee ihmistä aiempaa erinomaisemmaksi. Toivottavasti suru tuo kuitenkin edes rippusen ymmärrystä ja opettaa, että joskus elämän edessä on oltava nöyrä. Heikkous on viisautta.

Isän kuolemasta on nyt vuosi ja veli on kuolemaisillaan. Välillä suru lamauttaa ja haikeus valtaa mielen, mutta surusta on tullut kiinteä osa elämää.

Suru on jo kuin vanha ystävä, joka taputtaa välillä lempeästi olkapäälle ja muistuttaa, ettei ruokalan kumiperunoilla ole suurtakaan merkitystä. Loppujen lopuksi juuri suru on se joka on avannut silmät elämän mielettömyydelle ja pakottanut virnistämään pikkuasioille.

Suru on tärkeää. Se pakottaa laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen, ravistaa huomaamaan hetken merkityksen ja saa tajuamaan, kuinka tärkeitä läheiset ihmiset ovat. Mikään sairaus suru ei ole, eikä sitä voi sairastaa pois päiväjärjestyksestä. Suru ei tokene levolla, vaan tulee ja menee itsestään etukäteen varoittamatta. Ei aika tapa surua, vaan tuo ikävän.

Jokainen suree tavallaan ja jokaisen tapa on oikea. Yksi eristäytyy omiin oloihinsa, toinen tapaa terapeuttia ja kolmas purkaa pahan mielensä käsillä tekemiseen. Joku sairastuu surusta fyysisesti ja joutuu sängyn pohjalle. Ketään ei voi pakottaa puhumaan, eikä opettaa suremaan oikein. Jokainen on oman surunsa asiantuntija.

Maton alle surua ei voi lakaista, eikä sitä voi unohtaa. Surevankin on kohdattava arki joka on kaikessa harmaudessaan kumman lohdullinen. Työpaikka ei voi olla terapiakeskus, eikä lataamo, mutta suru on tunne muiden joukossa. Ihminen on ihminen, eikä kone.

Kielteisinä pidetyt tunteet eivät ole helppoja kustannustehokkaassa maailmassa, jossa kaikkien pitäisi olla vahvoja, myönteisiä ja aktiivisia. Syntymästään synkkien ihmisten Suomessa uskaltaa onneksi olla vielä välillä tippa linssissä ilman tunnontuskia.

Jo edesmennyt teologian tohtori Martti Lindqvist sanoi kerran, että vasta tietoisuus oman elämän rajallisuudesta saa ihmisen arvostamaan elämää. Jos eläisimme ikuisesti, ei millään olisi enää merkitystä.

Kuinka viisaita olivatkaan esivanhempamme rakentaessaan omin käsin arkun valmiiksi odottamaan viimeistä matkaa. Kuolemaa ja surua ei sysätty pois arjesta, vaan ne olivat luonnollinen osa elämää. Nyt tuntuu, että suru ja tuska elävät enää valtakunnan julkkujen voivotteluina iltapäivälehtien lööpeissä.

Saila Karpiola

Päivän lehti

9.4.2020