Uutiset

Suru ei ole yhteistä omaisuutta

”Koko kansan suru” on kummallinen käsite. Sellaisesta puhutaan, kun yritetään alleviivata mittasuhteiltaan vaikeasti hahmotettavaa tai muuten erityisen koskettavaa tapahtumaa.

Ilmeisesti koko kansan surun pitäisi jotenkin korostaa tilanteen vakavuutta, mutta pikemminkin se latistaa. Kun kansa suree milloin missikandidaatin väärää pukuvalintaa, milloin vankilaan joutunutta entistä mäkihyppääjää, suru kärsii väkisinkin inflaation.

Kulttuurintukimuksessa puhutaan karnevalisoinnista, kun tarkoitetaan jonkin pyhän, ylevän tai arvokkaan tuomista yhteisen naurun ja juhlan kohteeksi. Surulle ei sentään naureta, mutta yksityisestä on tullut yhteistä ja julkista.

Tuskin kukaan todella toivoo vakavan surun osuvan omalle kohdalle, mutta ventovieraiden ihmisten suruun pitää päästä osallistumaan ja siitä halutaan saada kaikki irti.

Räikein esimerkki tästä oli prinsessa Dianan kuolema elokuussa 1997. Silloinhan koko maailma suri ja kukkameri täytti suurlähetystöjen edustat.

Samaan aikaan, kun uutiset joulun jälkeen tulvivat tsunamin tuhoja, kokosin tietoja maaliskuussa 1940 tapahtuneesta junaonnettomuudesta. Iittalassa kahden junan törmäyksessä kuoli 31 ihmistä, joista 15 lapsia.

Voi kuvitella, minkälaisin otsikoin asiasta nyt kerrottaisiin, mutta sota-aikana tragediasta vaiettiin. Vastakohta tsunamiuutisointiin oli valtava.

Onnettomuus kuitattiin muutaman rivin maininnalla Hämeen Sanomissa, eikä siitä moneen kymmeneen vuoteen myöhemminkään hiiskuttu juuri mitään. Sensuurin takia asian julkinen käsittely oli sodan aikana mahdotonta, mutta ilmeisesti sitä ei käsitelty yksityisestikään. Ei ollut kriisiapua eikä traumaterapiaa.

Omaistensa menettäneiden suru ja tuska on varmasti ollut yhtä suuri silloin kuin esimerkiksi nyt tsunamin uhrien omaisilla. Siksi nykyihmisen on vaikea ymmärtää hiljaisuutta, joka onnettomuutta ympäröi.

Jos silloin parhaana terapiana pidettiin vaikenemista, nyt on menty toiseen äärimmäisyyteen. Turmista ja onnettomuuksista on kerrottava kaikki, ja mitä lähemmäs surevia ihmisiä suuri yleisö pääsee, sen parempi.

En halua vähätellä ihmisten järkytystä luonnonmullistuksen aiheuttamien tuhojen tai onnettomuuksien äärellä. Varmasti jokainen tuntee myötätuntoa omaisensa menettäneitä kohtaan, ja vielä parempi on, jos myötätunto synnyttää halun auttaa. Se ei kuitenkaan ole sama asia kuin suru, eikä sen tarvitse olla.

Suru ei ole kilpalaulantaa siitä, ketä onnettomuus kipeimmin kosketti.

Empaattisinkaan ihminen ei pysty edes arvaamaan niitä tunteita, joita menetyksen kokenut käy läpi. Koko kansan suru vähättelee ja ehkä loukkaakin niitä, jotka todella surevat.