Uutiset

Surun pyyhit silmistäni pois

Kirkan traaginen kuolema pysäyttää ja herkistää suomalaisia. Tutut ja tuntemattomat ottivat suru-uutisen vastaan kyynelsilmin. Itkimme, muistelimme, puhuimme kauniita sanoja. Useat henkilöt, kuten Kirka, kasvavat suuren ihmisen mittoihin vasta lähtönsä jälkeen. Kaikki arkisetkin asiat, jopa kielteiset, kääntyvät inhimillisiksi sanakuviksi. Absurdia sinällään.

Elämme muistoissa ja muistoista. Törmäsin Kirkaan maanantaina Helsingin lentoasemalla. Odotimme vierekkäin matkatavaroitamme. Jostakin syystä nyökkäsin hänelle hyväntahtoisesti. Itse asiassa olisin halunnut vaihtaa Kirkan kanssa muutaman sanasen hänen maratonharrastuksestaan, en tulevista tansseista tähtien kanssa.

Vaikenin, koska muutama suureen ikäluokkaan sijoittuva Kirka-fani piiritti silmin nähden väsyneen oloista ikonia. Raportoin kavereilleni Kirkan ja hänen vaimonsa väsyneet olemukset. Loma ei ollut ollutkaan lomaa. Keskiviikkoinen kännykän piippaus kertoi uutisen laulajan kuolemasta. Pysähdyin uudestaan.

Meille keski-ikäisille staroille Kirka ja hänen laulunsa tuovat mieleen myös hänen veljensä Sammy Babitzinin. Sammy kuoli traagisesti vappuna 1973 auto-onnettomuudessa. Hän kiisi aikansa autostradaa, kunnes musta jää kylmetti nuoren elämän. Surunsukua.

Kirkan elämä ei ollut pelkkää päivänpaistetta. Hän puhui avoimesti poikansa huumeongelmista ja huumeisiin liittyvistä vaaroista, rikollisuudestakin. Miksei omista veroveloistaankin. Joku moitti häntä julkisuuden tavoittelusta ja huonosta isyydestä. Samoihin aikoihin Kirka purki tv-haastattelussa kyllästymistään coctail-kutsuilla pyörimiseen ja lööppijournalismin salarakas-juttuihin.

Kiril Babitzinin ammattina oli myös julkisuus. Kai on todettava sekin, ettei hän aidosti pyrkinyt eroon mediallisuudesta. Julkisuus on armoton peili ja peli, Kirkallekin se merkitsi levyjen markkinointia ja myyntiä, toimeentuloa. Julkisuus addiktoi, monelle ihmiselle se aiheuttaa ikävän riippuvuussuhteen. Esilläolo turruttaa ja väsyttää. Eksyttää oikeasta elämästä.

Ortodoksinakin tunnetun laulajan kuolema oli erilainen kuin Juicen, joka oli valmistautunut viimeiselle matkalleen. Kirka taas poistui keskuudestamme suorilta jaloilta bootsit jalassa. Kirkan elämä oli käsikirjoitettu valmiiksi ilman hyvästejä.

Sairaudet ja kuolemat inhimillistyvät sekä julkistuvat Suomessa. Toisaalla puhutaan jonkinlaisesta populismista: ei viikkoa ilman julkista syöpäsairastumista tai ikävän itkemistä. Kuoleman lopullisuutta on joskus vaikea hyväksyä.

Jokainen sairastaa ja kuolee tavallaan. Varsin harvoin voimme itse laskea elinpäiviämme. Kirkaltakin jäi moni asia ja lause kesken. Voisimme varmasti itse kukin elää avoimemmin vielä silloin kun siihen on mahdollisuus, etteivät surijat kirjoittaisi muistosanoja tuntemattomalle ihmiselle.

Usein moni asia jää sanomatta, niin vainajalta kuin sukulaisiltakin. Pienet sanomattomat asiat kasvavat isoiksi henkisiksi painolasteiksi. Erityisesti meille, jotka jatkamme maallista taivaltamme. Ehkä voisimme olla itsellemme ja läheisillemme nykyistä armollisempia. Kukaan ei tiedä, milloin hetki lyö. Ei Kirkakaan.

kari.vaisanen@hameensanomat.fi