Syksyn satoa

 

Se sitten alkoi se koripaskakausi taas. Likakaivo on sadevettä täynnä ja jos pöntön vetäisi, vesi tulvisi lattioille, joten pönttöä ei vedetä, eikä käytetä. Itse marssin Reiskoissani ulkohuussiin, mutta pienemmille lapsille on järjestetty taas se helpompi tapa, joka jo Tapaninpäivän sähkökatkojen jälkeen hyväksi havaittiin. Vessan roskis vuorataan muovipussilla ja siihen sitten kyykkimään. Eli niille puolalaisille opiskelija-kaupustelijoille ja muillekin tiedoksi: Niissä mustissa pikkupussukoissa, joita meidän porstuamme ovenpieleen nyt kertyy, ei todellakaan ole mitään mielenkiintoista. Tai miten sen nyt ottaa… Soittelen sille likakaivontyhjentäjälle sitten, kun levy-yhtiö muistaa minua rahalähetyksellä. Teidän tätä lukiessanne Hovila lienee jo käynytkin tai on jo ainakin tilattu.
 
Lapsilla oli syysloma ja sen verran kävimme metsässäkin paistamassa makkaraa, että tuli taas horjutettua yhden eräjorman uskoa luonnonrauhaan. Meidän puoli sukua teki kokoontumisen tuonne Pääjärven laavulle. Minulla oli mukana viisi lasta, omia ja vieraita ja sisaruksilla tietysti omansa. No tietenkin siellä nuotiotulien ääressä patsasteli jo joku aikainen eräjorma. Hän katseli Laineen suvun saapumista huolissaan. Minä sanoin vielä leikilläni, että olemme leiritymässä sinne laavulle viikoksi, mutta sitten armahdin miesparkaa, ja sanoin, että kuhan nyt makkarat paistetaan. 
 
Löytyihän sieltä metsästä toki samalla reissulla järjetön määrä suppilovahveroita, joita paremman puutteessa siskoni veti muun muassa huiviinsa, siis ihan konkreettisesti. Onneksi on nyt tämä asustemuoti sellaista, että huivit ovat suuria.
 
Elokuvissakin käytiin sitten isolla joukolla. Aiemmin en oikeastaan ole kiinnittänyt huomiota aiheuttamaamme häiriöön, mutta jostain syystä mukana oli nyt ekstra-rapisevia eväitä. Takaa kuului tämän tästä: Älkää rapistelko siellä. 
 
Mutta onhan se vaikea kaivaa sipsipussia ilman rapinaa ja vielä vaikeampi pureskella niitä ilman rousketta. Minulla meni melkein leffan juonikin ohitse, kun keskityin mutustamaan perunalastua, niin ettei siitä kuuluisi ainuttakaan rouskahdusta, eli lähinnä liotin sen suussani ja nielaisin, plumps.
 
Jotakin kummaa tapahtui myös sille meidän takana istuvalle pikkupojalle, joka useampaan kertaan kysyi äidiltään: Mihin se mun silmämuna meni? Äiti, mun silmämuna putos…
 
Onneksi omat lapseni ovat joskus syöneet samaisia silmämuna-karkkeja, niin tajusin olla kauhistumatta sen kummemmin. 
 
Mutta olettekos tulleet ajatelleeksi, että minkä ihmeen vuoksi elokuvissa ylipäänsä on tapana syödä jotakin? Että eikö sitä puolitoistatuntista oikeasti voi istua syömättä? Eihän kirkonmenojenkaan aikaan syödä. Eikä terveyskeskuksen odotussalissa. Vaikka toisaalta, siellä eväät tulisivatkin näillä jonotusajoilla ihan tarpeeseen.  Rengossa ei jonottamisesta kyllä voi valittaa, mutta auta armias, jos joutuu jonottamaan Kanta-Hämeen Keskussairaalan ensiapuun.
 
Parasta lienee pakata retkikeitinkin mukaan. Ja makuupussi.
 
Sainhan minä kokea tuossa kauhuelämyksiäkin, kun koitti se kauheasti pelätty hammaslääkäriaikani. Istuin siellä odotussalissa kalpeana kuin viimeiselle tuomiolle mentäessä.
 
Edellisestä käynnistä kun oli useampi vuosi ja jotenkin kuvittelin, että edessä on kuukausien juurihoidot, puudutukset, ilokaasut, viisaudenhampaan poistot ja jättimäinen lasku perään. 
Kun lopulta kauhean höpöttämisen, hysteerisen hihityksen ynnä muun jälkeen sain avattua sen kitani, sainkin kuulla, että paikka oli lohjennut. Se korjattiin ja homma oli sitä myöten selvä.
 
Jälkikäteen olo oli kuin lottovoittajalla. Tai niin kuin olisi juuri selvinnyt armahduksella pyövelin kynsistä. Hyvä oli hammaslääkäri. Huumorintajuinen ja nopea!
 
Ja nyt…Sana-täti lähtee…ulkohuussiin.
 

Päivän lehti

18.1.2020