Kolumnit Uutiset

Syrjäytymisen ehkäisystä vain kauniita puheita

Nuorten syrjäytyminen huolestuttaa suomalaisia. Asia on myös presidentti Sauli Niinistön sydäntä lähellä. Hän on perustanut jopa työryhmän pohtimaan, mitä arjen ansioita kansalaiset voivat tehdä nuorten tilanteen parantamiseksi.

Presidentti lähti siitä, mitä kukin meistä voi nuorten hyväksi tehdä. Ei siitä, mitä yhteiskunta voi tehdä. Molempia tarvitaan.

Nuorisomme ei voi hyvin. Luvut kertovat tästä tylyä kieltä. Suomessa on yli 50 000 sellaista peruskoulunsa päättänyttä nuorta, joilla ei ole opiskelu- tai harjoittelupaikkaa eikä työtä. Suuri osa heistä ei ole kirjoilla missään: ei työvoimatoimistoissa, ei Kelan eikä oppilaitosten papereissa.

Jotain on mennyt pahasti pieleen. Jotain on se, että meiltä puuttuu eväitä varhaiseen puuttumiseen. Vasta sen jälkeen, kun ongelmat kasautuvat peruskoulun jälkeen, ihmetellään, että miten tässä näin kävi.

Asiantuntijat ovat jo pari vuosikymmentä muistuttaneet päättäjiä siitä, että ongelmat nähdään varhain, jo esikoulussa. Puuttuminen on kuitenkin vaikeaa ylisuurten ryhmäkokojen ja vähäisten opetusresurssien takia. Kouluissakin on liian vähän ammattilaisia, joilla olisi aikaa ja osaamista auttaa keskittymisvaikeuksista, luki- ja hahmotusongelmista kärsiviä lapsia.

Eikä juuri parempaa ole luvassa. Pikemminkin uhkaa käydä päinvastoin. Kuntien talouskurimus pakottaa säästöihin ja säästöt tavataan tehdä kaikkein heikommassa asemassa olevien kustannuksella.

Asiantuntijat laskevat, että jokainen syrjäytynyt nuori maksaa yhteiskunnalle 1,2 miljoonaa euroa. Luulisi tuon summan herättävän. Se on niin valtava, että järeimmätkin toimet nykytilanteen parantamiseksi maksaisivat vain murto-osan siitä hinnasta, minkä me veromaksajat kustannamme tulevina vuosina, puhumattakaan inhimillisistä kärsimyksistä.

Kokonaisuus ei ole yhdenkään hallinnonalan hanskassa. Kulut jakautuvat eri hallintosektorien, kunnan ja valtion kesken. Näistä jokainen ajattelee asiaa vain omalta kannaltaan lyhytjänteisesti, monta kertaa vain budjettikausi eteenpäin.

Hyvä kysymys on sekin, ratkaistaanko ongelmia lopulta nuorten lähtökohdista. Kun teoria-aineet eivät kiinnosta, niin miksi ei näiden nuorten ammatillisessa koulutuksessa painotu käytännön harjoittelu. Onko kyse siitä, että toisen asteen ammatillista koulutusta ja yleensä ammattiin valmistavaa koulutusta suunnitellaan opettajalähtöisesti? Tunnit pitää saada täyteen ja virat pidettyä.

Toki on tärkeää, että ammattikoulu antaa eväitä myös jatko-opiskeluun. Pitäisi kuitenkin olla väylä myös niille, joilta eivät teoriatunnit suju. Ei voi olla oikein, että jopa kymmenesosa toisen asteen opiskelijoista jättää leikin kesken.

Nykyisille pudokkaille on löydettävä selviytymistie samalla kun pitää lisätä resursseja varhaiseen puuttumiseen. Rahasta ei ongelmaan puuttuminen ole kiinni, vaan tahdosta ja kokonaisnäkemyksen puutteesta.

Päivän lehti

30.3.2020