Uutiset

Takapihalla tikittää

Nykyhämeenlinnalaiset joutuvat kustantamaan menneiden sukupolvien sontien kaivamisen. Parinkymmenen käytöstä poistetun yhdyskuntajätteen kaatopaikan putsaus voi maksaa ainakin kuusi miljoonaa euroa.

Kehittymättömässä kaupunkikulttuurissa ei vielä ymmärretty, ettei todellisessa cityssä ole takapihoja. Kaikki on julkista, yhteistä tilaa. ”Kyläkaatopaikkojen” saastuttamista takapihoista tulee etupihoja sitä mukaa, kun kasvava kaupunki kuroo itseään umpeen.

Maan poveen maisemoitujen jäteläjien tekeminen vaarattomiksi vie ainakin parikymmentä vuotta. Kukaan ei ole laskenut kaatopaikan puoliintumisaikaa. Ei sellaista ole. Jäte on ikuista, vaikka siinä ei vuosikymmenten jälkeen olisikaan näkyvää pääkallo ja sääriluut -leimaa.

Jäte on korvien välissä. Kukaan ei nyky-Suomessakaan halua pystyttää pesäpuutansa paskakasan päälle.

Tavalla tai toisella operaation maksaa veron- tai taksanmaksaja. ”Aiheuttaja maksaa” -periaate olisi kaunis. Mutta esimerkiksi monesta takavuosien yrityksestä on jäljellä vain haiseva testamentti vailla laillisia perijöitä.

Olisiko oikeudenmukaisinta levittää maksu, lietelannan lailla, mahdollisimman tasaisesti jonkin taksan muodossa?

Parku epäoikeudenmukaisuudesta nousisi, jos me nykyajan jätemaakarit joutuisimme maksamaan kaupungille ekstraa maksuissa. Tämähän voi olla käytäntö, jos Hämeenlinna siirtyy jätekuljetuksissa lain mahdollistamaan keskitetyn kunnallisen kilpailutuksen malliin.

Se suurin epäoikeudenmukaisuus tapahtui jo ammoin, kun yritysten ja yhteisöjen sallittiin dumpata skeidansa miten ja mihin sattui. Pahimman äläkän soisi nousevan siitä, jos toistaisimme aiempien sukupolvien virheet ja sälyttäisimme törkyisen taakan, käytännössä velkataakan, omille jälkipolvillemme.

Vanhojen kaatisten eliminointi ei silti saa olla itsestäänselvyys, (puoluekannoista riippumaton) vihreä valhe. Riskialueiden tarkkailu on järjestettävä ja rahoitettava asianmukaisesti. Vain ne poistetaan, missä haitat ovat suurimmat.

Joidenkin kanssa varmasti voidaan elää – ellei niiden välittömässä läheisyydessä tarvitse elää. Kiihkoilematta on selvitettävä, kuinka suuren osan ongelmapaikoista voi sittenkin jättää silleen.

Miten on asiat muka hoidettu läpiteollistuneessa Keski-Euroopassa? Millaiset pommit tikittävät ”itäblokissa”? Siellä se todellinen tilinteko ympäristöhistorian kanssa on vasta idulla. Pientä ovat sen rinnalla sotien voitonjuhlat ja nykyvaltapolitiikassa käyttökelpoisten rusinoiden poiminta historian pullasta.

Enäähän kaatopaikkoja ei ole muualla kuin keilahalleissa. Nyt on vain ”jätteenkäsittelyalueita”.

Ei myöskään ole erikseen ”ongelmajätettä”. Kaikenlainen jäte on ongelma. Kuten armeijan käyneet tietävät, ettei ole ”kevyttä sinkoa”: on vain raskas sinko ja helvetin raskas sinko.

Mutta eikö kaatopaikka-arpien kaivelu ole kallista?

Elämä on. Terveellinen elämä on.

Päivän lehti

29.1.2020