fbpx
Uutiset

Takatukka pystyyn vaikka väkisin

80-luvun alussa pelättiin aidsin tarttuvan yleisistä vessoista ja poskisuudelmista. Huhtikuussa 1986 tapahtunut Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus vakuutti monet siitä, että syövän yleistyminen johtuu Suomeen tulleesta laskeumasta. 90-luvulla kauhisteltiin ebolaa, sitten oli vuorossa hullun lehmän tauti ja nyt pelätään sydän kurkussa lintutaudin räpyttelevän Pohjolan perukoille.

Paremman puutteessa voimme aina kauhistella viinan, tupakoinnin, lisäaineiden, geenimanipulaation tai epäterveellisen ruokavalion vaaroja. Jos emme muuta keksi, riittää mieltä järkyttämään tieto siitä, että susi vaanii varomatonta kulkijaa Suomen metsissä.

Lista on loputon ja ihminen kekseliäs. Elämässä on oltava aina jotakin joka nostaa takatukan tanakasti pörhölleen. Ei riitä, että on kauhun, pitää olla myös kauhistelun tasapaino.

Kauhistelulle on selvä sosiaalinen tilaus.

Aidsista on tullut jo liian tuttu kauhisteltavaksi, ebola on unohtunut afrikkalaisten riesaksi, eikä hullun lehmän taudistakaan enää ole oikein takatukan kohottajaksi. Tänään kuontaloa kuohkeuttavat linnut, mutta huomenna tai ainakin ylihuomenna se on jo jotakin aivan muuta.

Muutaman vuoden kuluttua ei lintutautia muista enää kukaan, mutta tänään siivekkäät synnyttävät oikeaa kilpakauhistelua.

Turha siis iloita kevätauringon lämmöstä kun voi jo etukäteen taivastella, että kohta muuttolinnut tulevat ja tuovat Suomeen lintutaudin. Ja paljastaahan se kevätaurinko niin ikävästi likaiset ikkunat, kuraa valkoiset hanget ja saa ravan lentämään komeassa kaaressa juuri pestyn ja vahatun auton pintaan.

On helppoa elää kauhistelijalle tuttua mutku- ja sitku-elämää. Nytku-elämä kun vaatii rasittavaa hetkestä kiinni tarttumista. Kuka jaksaisi olla positiivinen, kun kauhistelu onnistuu mukavasti kotisohvalla köllötellenkin.

Kaikkinainen kauhistelu on hyvinvointiyhteiskunnan hyväosaisten etuoikeus.

Kun oma elämä on reilassa, riittää tarmoa ja viitseliäisyyttä toinen toistaan kammottavampien uhkakuvien maalaamiselle.

Lintutauti tuskin hetkauttaa Irakissa, eikä Afganistanissa varmasti jakseta murehtia julkisen tupakoinnin haittoja. Suomessakaan ei sotien aikaan ollut voimia miettiä sitä, kuinka monta sutta metsissä juosta jolkuttaa, eivätkä lisäaineet nousseet otsikoihin lamavuosien kurimuksessa.

Elämä on vaarallista, eikä kukaan meistä ole selvinnyt siitä todistettavasti hengissä.

Maailma on täynnä näkymättömiä uhkia. Huomista voi yrittää ennustaa, mutta ennustukset eivät tuo täyttä varmuutta tulevasta. Me emme voi mitään taudeille tai luonnonkatastrofeille. On paljon todennäköisempää, että kuolemme omaan kotiimme kuin että joudumme verenhimoisen muuttolintuparven uhriksi.

Viimeistään silloin kauhistelumme kaikuu kuuroille korville.

Menot