Uutiset

Talvinen herääminen

Sukat eivät kastuneet, mutta sieluun tuli vamma. Näin kävi puheenjohtaja Suvi-Anne Siimekselle vasemmistoliiton puoluevaltuustossa viime viikonvaihteessa. Hän toteaa avoimen rehellisesti nettipäiväkirjassaan, että Euroopan turvallisuuspolitiikkaa koskeva keskustelu oli ”sävyltään monilta osin niin ikävä, että en todennäköisesti toivu sen tuomasta henkisestä järkytyksestä koskaan”.

Siimes myöntää unelmansa vasemmistoliitosta kuolleen.

Vasemmistopomo potee tuskaa, vaikka hänen kantansa voitti EU:n taistelujoukkoja koskevan äänestyksen: luvuin 29-20 puolue tukee joukkojen perustamista.

Toisena valtiovarainministerinä toiminut Siimes ymmärtää kylmää matematiikkaa. Puoluevaltuuston äänestys oli niin tiukka, että hän välttyi täpärästi kölin alta vedolta. Vähemmistö paisutti joukoista sen verran suuren kiistan, että Siimes olisi saattanut siltä istumalta erota, jos puoluevaltuusto olisi äänestänyt häntä vastaan.

Vasemmistoliitossa ei äänestetty taistelujoukoista vaan puolueen linjasta.

Miksi Siimes heräsi todellisuuteen marraskuun lopussa 2004? Mikä sai hänet sanomaan asiallisesti ääneen, että vasemmistoliitossa voi hyvin klikki, jonka kanssa maltillisuuteen perustuvasta linjasta sopiminen on poissa laskuista?

Mikään ei ole muuttunut puolueen elinaikana. Jostain syystä Siimeksen mitta kuitenkin tuli täyteen.

Selittääkö sielun vammaa niukka äänestysvoitto? Vai suivaantuiko Siimes, kun klikki nostaa julkeasti ensimmäisen kauden kansanedustajaa Markus Mustajärveä puolueen seuraavaksi puheenjohtajaksi?

Vasemmistoliiton edessä häämöttää tärkeä linjavaali. Vuoden 2007 puoluekokouksessa ratkeaa, onko seuraava puheenjohtaja Siimeksen tapaan maltillinen vaan puolueen vasemman äärilaidan edustaja.

Ehkä Siimes yksinkertaisesti vain viimein ymmärsi, ettei hänen unelmiensa vasemmistoliitosta tule koskaan yhtenäistä puoluetta.

Syy on yksinkertainen: vasemmistoliitossa on pula takinkääntäjistä. Vain osa puolueen jäsenistä tukee Siimeksen linjaa. Poliitikot kuten Esko-Juhani Tennilä, Esko Seppänen ja Jaakko Laakso johtavat puoluetta takkiaan kääntämättä takaisin kohti marxismi-leninismiä – ja menneisyyttä.

Kolmikko sanoo paljon ja kiihottaa iskulauseillaan kansaa. Mielenkiintoista on myös se, mitä erimieliset jättävät sanomatta. Koskaan kolmikko ei ole sanoutunut selkeästi irti kommunismin perusopeista, esimerkiksi pankkien ja suurten tehtaiden tai edes apteekkien sosialisoimisvaatimuksesta.

Ulkopolitiikan sanataiturin Laakson päämäärä on pitää Suomi mahdollisimman kaukana lännestä ja mahdollisimman lähellä Venäjää siltä varalta, että Kremlin kello kilkattaisi jälleen takavuosien kommunismia.

Sisäpolitiikassa klikin tähtäimessä on leninismin mukaisesti parlamentaarinen järjestelmä. Sen vakautta pitää kaikin tavoin horjuttaa, jotta äärivasemmiston aate saisi hyvän kasvualustan.

Päivän lehti

31.3.2020