fbpx
Uutiset

Tänään vietetään Aleksis Kiven päivää - Kirjailijanero ei ollut sorrettu uhri, vaan ystäviensä rahoittama humupekka, joka vältteli työntekoa

Historiantutkija Teemu Keskisarja kirjoitti kansalliskirjailija Aleksis Kivestä siekailemattoman elämäkerran, jossa ei kuvia kumarrella. Tarinan traagisen lopun tavoittaa, jos kiipeää Siuntiossa vaikeakulkuisen vuoren huipulle. Sieltä alkoi vain 35-vuotiaan kirjailijan viimeinen syöksylasku kohti kuolemaa. Sitä ennen miestä oli tukenut laaja homomiesten kulttuuripiiri sekä 19 vuotta vanhempi Charlotta Lönnqvist. Tämä juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Hämeen Sanomissa 7.10.2018.
Historioitsija Teemu Keskisarja on tunnistanut Suomen kirjallisuushistorian surullisimman paikan, siirtolohkareen, jonka katveesta 35-vuotiaan Aleksis Kiven lopullinen syöksykierre alkoi juhannuksena 1870. Paikka sijaitsee Flaggbergetin huipulla läntisellä Uudellamaalla.

Täällä se siis tapahtui.

– Todennäköisesti tuon sammaloituneen siirtolohkareen takana Aleksis Kivestä tuli mielisairas, Teemu Keskisarja ilmoittaa ja viittoilee suuren murikan suuntaan.

Outoa, ettei historioitsijan äänessä kuulu hengästys. Olemme sentään juuri kavunneet Siuntion uljaan Flaggbergetin huipulle läntisellä Uudellamaalla.

On selvitty haastavista mättäistä, louhikoista ja liukkaista iljanteista. Takit ovat kastuneet pusikoiden läpi rypiessä.

Ja nyt ollaan perillä, Suomen kirjallisuushistorian surullisimmassa paikassa.

– Täällä, pyhällä, pahalla vuorella alkoi Kiven lopullinen romahdus juhannusaattona 1870.

– Sen kokemuksen jälkeen hän ei enää palannut kirjoituskuntoon.

Flaggbergetin kohtalokas kokkojuhla on hetki, josta Teemu Keskisarja aloittaa painotuoreen kirjansa Saapasnahka-torni, Aleksis Kiven elämänkertomus (Siltala).

Keskisarja on kirjoittanut kirjoja teollisuusmiehistä, sotapäälliköistä, sarjamurhaajista ja eläimiinsekaantujista, muttei vielä koskaan ennen kirjailijasta.

Nyt tuli otollinen aika ja kohteeksi Kivi, kynäniekoista kiinnostavin.

Keskisarja on itsekin kirjoittajana taituri. Hän tunnistaa tarinoiden vaatiman tyylin ja draaman.

Siksi on syytä uskoa miehen sanaan. Aleksis Kiven elämän kääntöpiste on täällä, juuri nyt sumun suojaaman vuoren tasaisella laella, tuhatvuotisten vainovalkeiden ja kokkotulien sijoilla.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Kansalliskirjailija Aleksis Kivi oli viettämässä juhannusta Flaggbergetin huipulla läntisellä Uudellamaalla, kun hän kuuli nuorten pilkkaavat sanat itsestään. Kuva: Joel Maisalmi.

Nuorten pilkka satutti

Kun kesä 1870 koitti, Kiven raha-asiat olivat hunningolla ja monet vaivat yltymässä, sekä todelliset että luulotaudit.

Tuoksuallergiakin riivasi niin että Fanjunkarsin torpan omenapuista piti ravistella kukat maahan.

Ihmisaraksi käynyt Kivi kartteli väkijoukkoja, mutta itselleenkin yllätykseksi päätyi katselemaan juhannushulinaa Flaggbergetin laelle.

Pian mies kuitenkin vetäytyi joukosta suuren kiven taakse. Ehkä piippua täyttämään, ehkä vettä heittämään.

Lohkareen takaa 35-vuotias Kivi osui kuulemaan nuorten säätyläisten myrkylliset pilkkapuheet ja ivallisen naurun. Ne veivät melkein tajun.

Kivi hoippui vuorelta alas ja lopetti syömisen ja nukkumisen.

Alkoi luisu kohti mielisairaaloita ja lopulta pientä Tuusulan mökkiä, mihin elämä kaksi ja puoli vuotta myöhemmin päättyi.

– Entäpä jos Kivi olisikin kuullut kehuvia sanoja? Olisiko kohtalo voinut vielä kääntyä? Ehkä olisi.

Viinapiru ja naisen puute piinasivat

Sievistely on viimeinen asia, mistä Teemu Keskisarjan kirjoitustapaa voi moittia.

Hän käsittelee Kivestä kaikki puolet moralisoimatta. Kirjailijan viehtymys väkeviin oli välillä ankaraa. Tukka oli “tuhannessa taakelossa” ja aivoissa “pohmeluksen samelletta”.

Jo 34-vuotiaana Kivi näki pikarinsa reunalla pikku-ukkoja.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Siuntion Pyhän Pietarin kirkon hautausmaalla lepää nainen, jota Teemu Keskisarja ylistää Suomen köyhimmäksi ja parhaaksi mesenaatiksi. Kuva: Joel Maisalmi.

Silti Keskisarja sanoo, että suunnilleen vuoteen 1867 saakka Kivi oli alkoholin oikeinkäyttäjä. Tuulettuminen kestikievarissa toi vaihtelua ja auttoi kirjailijantyössä.

– Ei hän ilman omaa kokemusta olisi osannut kirjoittaa kaikkea sitä hauskaa ja traagista mitä juopoista kirjoitti.

– Ei siihen olisi alan miesten kuuntelu riittänyt. Tai lapsuusmuistot isän ryyppyputkien mörinästä.

Eipä Kivestä ole koskaan kovasti vääristellen kirjoitettukaan.

Sensuuriin on joutunut vain yksi asia. Onanismidiagnoosi.

– Lapinlahden ylilääkäri kirjasi asiakirjoihin, että Kivi on ollut “armoton onanisti”. Tieto häivytettiin 1950-luvulle asti.

– Eiköhän diagnoosi ollut aivan oikea. Naisen puute piinasi Kiveä viimeiset vuodet.

Historioitsija Teemu Keskisarja on ensimmäinen elämäkerturi, joka kiinnittää huomiota Kiven kaveripiiriin erikoisuuteen. Poikaporukkaan mahtuvat kaikki ne kuusi 1800-luvun suomalaista kulttuuripersoonaa, joita nykytutkimus ounastelee homoseksuaaleiksi. Kuva Hanna Weselius.

Niin, Teemu Keskisarja uskoo, että Kivi oli heteromiehiä.

Samalla hän taitaa olla ensimmäinen elämäkerturi, joka kiinnittää huomiota Kiven kaveripiiriin erikoisuuteen.

Pieneen poikaporukkaan mahtuvat kaikki ne kuusi 1800-luvun suomalaista kulttuuripersoonaa, joita nykytutkimus ounastelee homoseksuaaleiksi.

Kirjailija Emil Nervanderista Suomalaisen teatterin perustajaan Kaarlo Bergbomiin.

– Se oli kreatiivista joukkoa ja rakkauden ja vihan tunteet suuria. Miehillä myös toisiaan kohtaan.

Teilaava kriitikkokin oli ihminen

Keskisarja kirjoittaa monta ymmärtävää sanaa Kiven arkkivihollisesta August Ahlqvistista, professorista ja kriitikosta, jonka teilaava Seitsemän veljeksen kritiikki muistetaan mainita Kiven tuhona.

Ahlqvist oli monella tavalla traaginen hahmo, jonka lapsuus oli kovempi kuin Kiven. Keskisarja arvioi, että miehellä oli “rotevia mielenterveysongelmia”.

Ja kuinka ei olisi ollut. Juuri murskakritiikkinsä aikoihin Ahlqvist hautasi kaikki kolme “kaunista, pulskaa” poikaansa.

Koko pesue menehtyi tulirokkoon. “Herra otti pois”, mies itse kirjoitti.

Keskisarja kunnioittaa kriitikko Ahlqvistin selkärankaa.

– Jos oikeasti ajattelee, että joku on todella paskaa, niin ei silloin riitä pieni haukuskelu tai litsarit. Silloin on taitettava niskat nurin.

– Ahlqvistin voimakkaat, herjaavat sanat todistavat, että hän pani kritiikkeihin isoja palasia itsestään.

– Tänä päivänä asiat ovat toisin. Jos mä saan historiateoksen arvioitavaksi, varmuuden vuoksi aina kehun.

– Koskaan ei tiedä, milloin kohde tulee arvioimaan mua. Ei kannata purra sitä, joka voi purra takaisin. No onhan se aika epärehellistä…

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Suomenkielisen kirjallisuuden aikoinaan aloittaneen Aleksis Kiven eli Alexis Stenvallin kuva Seitsemän veljeksen alkusivuilla. Kuva: Rauno Lahti
Suomenkielisen kirjallisuuden aikoinaan aloittaneen Aleksis Kiven eli Alexis Stenvallin kuva Seitsemän veljeksen alkusivuilla. Kuva: Rauno Lahti

Ystäviä ja tukijoita riitti läpi elämän

Oliko Kivi siis läpi elämänsä sorrettu uhri? Kaikkea muuta.

Keskisarja tietää, että Kivelle hommattiin rahaa, stipendejä ja palkintoja. Itse Snellman pani kolehdin kiertämään jo ennen kuin Kivi oli edes ylioppilas.

Yliopistossakin tuli tukea, vaikkei Kivi vaivautunut ensimmäiseenkään tenttiin. Ansiotyöhön hän ei haaskannut elämästään tuntiakaan.

Nummisuutareista nuori kirjailija nappasi valtionpalkinnon ohi mestari Runebergin ja muiden vakiintuneiden ehdokkaiden.

– Ei Kivi tosiaankaan ollut väärinymmärretty nälkätaiteilija. Pikemminkin hän oli sen ajan systeemin syöttiläs. Systeemi vain oli lähes rahaton. Ei ollut säätiöitä eikä kulttuuriministeriötä tukemassa.

Kivellä oli myös liuta ystäviä, jotka lainasivat rahaa, antoivat vähästään, kun mies pyysi. Ja hän totisesti pyysi.

– Se todistaa, että Kivi oli aseistariisuvan mukava kaveri. Häntä autettiin, vaikkei vastapalveluksista ollut toivoakaan.

Toki Kiven onni vähitellen kääntyi. Palkintokaivo kuivui, mutta lähinnä siksi, ettei yhtä miestä voinut palkita loputtomiin.

Arvoituksellinen mesenaatti

Olisi tuiki tylsää, jos historian kaikki arvoitukset ratkeaisivat. Aleksis Kivenkin elämässä on seikkoja, joista ei koskaan saada täyttä varmuutta.

Sellainen on esimerkiksi kysymys, virtasiko kirjailijan suonissa jokunen tippa Adlercreutzien sinistä verta. Keskisarja uskoo, että aatelinen tausta voi hyvinkin olla totta.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Aleksis Kiven patsas. Kuva: Johanna Puukka.

Toinen ikuinen arvoitus on Charlotta Lönnqvist.

Hän onkin sen verran tärkeä hahmo, että on aika laskeutua alas Flaggbergetiltä ja suhauttaa autolla Siuntion keskiaikaisen Pyhän Pietarin kirkon hautausmaalle.

Etsiskelyyn kuluu muutama tovi. Hautakivi on vähäinen, melkein huomaamaton.

Varsinkin siihen nähden, ettei Siuntiolla ole liiaksi asti suurmiehiä ja -naisia, joilla rehvastella. Yksikään opastetaulu ei vinkkaa, missä Lönnqvistin viimeinen leposija sijaitsee.

– Charlotta vaikutti suomalaiseen kulttuuriin saman verran kuin Alfred Kordelin
kymmenillä miljoonillaan, Teemu Keskisarja ylistää, kun matala kivi on vihdoin bongattu.

– Hän on Suomen historian köyhin ja paras mesenaatti!

Tämähän tiedetään: Aleksis Kivi oli 29-vuotias, kun hän asettui itseään yhdeksäntoista vuotta vanhemman naimattoman naisihmisen, umpiruotsinkielisen pitokokin herttaiseen passaukseen.

Mikä oli suhteen laatu? Oliko kyse rakastavaisista vai pelkästään vuokralaisesta ja vuokraemännästä? Suojelijasta ja suojeltavasta?

Pariskuntaa ei koskaan yllätetty edes kaulailemasta, eikä pitkien talvi-iltojen kulusta ole dokumentteja.

Keskisarja tiivistää omista otaksumistaan uskottavan yhdistelmän.

– Syvä ystävyys, molempia miellyttänyt asumisjärjestely, harvinainen pelehtiminen.

– Tunteet Charlotalla hiukan romanttisemmat ja Aleksilla hiukan käytännöllisemmät.

Menot