Uutiset

Tao Tao vastaan digiolio

Internetin keskustelupalstoilla käy vilkas sananvaihto lastenohjelmista. Aikuiset kaipaavat lapsuutensa ikimuistoisia hahmoja ja kauhistelevat nykyajan menoa.

Ensiajattelemalla olisi helppo yhtyä kritiikkiin. Itse katsoin pienenä suloisia eläintarinoita Tao Taota ja Maija Mehiläistä. Myös hanhien kanssa matkaava Peukaloinen sekä karhunpojat Jaki ja Nuka tempasivat mukaansa jännittäviin seikkailuihin.

Hellyttävän viaton ja kaikkea uutta hämmästelevä Maija oli niin suuri suosikki, etten olisi halunnut jättää sen retkiä milloinkaan väliin. Joskus äitini piti viedä minut katsomaan sarjaa vanhan Lyyli-tädin mustavalkotelevisiosta, kun urheiluintoinen isoisä ei suostunut vaihtamaan keihäskisakanavaa pikku-Maijaan.

Nykyään lapsille on tarjolla toisenlaisia tarinoita. Eläinmaailman hahmot ovat muuttuneet tulevaisuuden roboteiksi tai muuten vain erikoisiksi olennoiksi, kuten Pokémoneiksi ja Digimoneiksi. Pandamuorin opettavaiset lauseet jäävät uusien sarjojen vauhdikkuuden varjoon.

Vuosien takaiset ohjelmat tuntuvat kieltämättä herttaisilta, mutta maailma – ja samalla perheen pienimmille suunnattu ohjelmatarjonta – on kulkenut eteenpäin. Ehkä tulevaisuuden yhteiskunnasta kertovat sarjat valmistavat Eetua ja Jasminia kohtaamaan ennakkoluulottomasti tekniikan kummajaisia, kun taas Matille ja Liisalle riitti aikanaan luontoon ja rauhalliseen elämänmenoon keskittyvien tarinoiden seuraaminen.

Vuosikymmenien jälkeen tämän päivän pikkupojat ja -tytöt muistelevat varmasti lämmöllä oman lapsuutensa sankareita.

Ensisijainen vastuu lasten television katselusta kuuluu vanhemmille: jos jonkin otuksen seikkailut ovat äidin tai isän mielestä liian raisuja, he voivat vaihtaa kanavaa tai videokasettia. Myös ohjelmista keskustelu lapsen kanssa on tärkeää.

Aikuisilta vaatii kyllä aikamoista perehtymistä pysyä kärryillä sekalaisen ohjelmatarjonnan tasosta. Esimerkiksi kiltiltä näyttävä koalakarhu Vili Vilperi kavereineen antaa välillä hyvinkin kyseenalaista käyttäytymisoppia.

Yhdessä jaksossa tapahtuu kaikki tämä: Vili istuu koululuokassa jalat pulpetilla ja kaataa mustetta toisen oppilaan päälle. Hänen rottaystävänsä tönäisee syyttä suotta pienen liskon maahan ja huutaa tälle, että sottapytyt eivät pääse mukaan. Kukaan ei auta lyötyä, vaan lisko jätetään yksin paikalle toteamaan: “Aina se kiusaa.”

Pahimmillaan lastenohjelmat sisältävät kiusaamista, nimittelyä, kieroilua ja väkivaltaa. Parhaimmillaan ne taas antavat mallia reiluun käyttäytymiseen ja ystävyyteen sekä rohkaisevat ongelmien ratkomiseen.

Monen mielestä vanhat sarjat täyttävät malliohjelman kriteerit paremmin, mutta eiköhän tietokonemaailman tarinoistakin jotain hyvää löydy, kun ne jaksavat pieniä hauskuuttaa. Niin, ja voi sen television pitää kiinnikin.

Noora Alho