Uutiset

Tarina alkaa elämästä, mutta muuttuu kakuksi

Mitkä tapahtumat kirjassa ovat totta? Mitä oikeasti tapahtui? Mutta mitä siellä takana on? Moni – ehkä lähes jokainen – kirjailija lienee kuullut ainakin jonkinlaisen version näistä kysymyksistä.

-Olen kehittänyt patenttivastauksen tähän ”mikä on totta?” -kysymykseen. Se on: a)kaikki, b) ei mikään, c) en tiedä, d) mitä väliä sillä on, kertoo kirjailija Tuula-Liina Varis Kirjan aika -festivaalin viimeisessä istunnossa On elettävä elämä.

Kirjailija Taija Tuomisen luotsaamassa keskustelussa oman elämän ja kirjallisuuden suhdetta pohtivat Variksen ohella tamperelainen kirjailija Niina Hakalahti ja hämeenlinnalainen kirjailija Kimmo Miettinen.

Voiko kirjailijan itsensä siis erottaa tämän kirjoittamasta romaanista?

Kaikkien keskustelijoiden ensimmäinen vastaus on ”ei”. Mutta kuten totuus, myös ”minä” on venyvä käsite.


Taivas ei sanele lyyrikollekaan

Kolmesta kirjailijasta Tuula-Liina Varis kuuluu jyrkimmin niihin, jotka eivät ”edes mieti, hiipiikö elämä mukaan vai eikö hiivi”.

-Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että oma elämä kuuluu kirjallisuuteen olennaisesti. Kirja on aina persoonan jatke. Itsensä ulkopuolelta on mahdotonta kirjoittaa – ylhäältä ei anneta mitään edes runoilijoille, Varis sanoo.

-Mielikuvitus luo olemassa olevasta maailmasta, omista kokemuksista.

Hän alkoi esikoisromaanissaan Maan päällä paikka yksi on rakentaa hänelle tuntemattomiksi jääneiden vanhempien kuvaa. Sama problematiikka on seurannut hänen tuotannossaan siitä lähtien.

Miettinen ja Hakalahti myötäävät Varista: omasta itsestä kaikki lähtee, omista ajatuksista, omista huomioista.

Miettinen haaveili kirjailijuudesta parikymppisenä, mutta kun lukuisat romaaniyritelmät eivät menneet läpi, häneen iski ajatuksen valo.

-Aloin miettiä, voisiko olla niin, että pitäisi ensin elää, nähdä ja jopa kokea ja vasta sitten palata kirjoittamisen pariin. Tein sitten sitä ”jotain muuta” 25 vuotta, hän kertoo.

Nyt maailmalla on kaksi romaania, viime vuonna julkaistu Pitkäjano ja tuore LoveLies.

Toiseen romaaniin ilmestyi jo sellainenkin henkilö, jota Miettinen ei tuntenut. Ensimmäisessä kaikki olivat tuttuja: autonkuljettajahahmon takaa on tänä viikonloppuna paljastunut vihreä presidenttiehdokas Pekka Haavisto.


Muisti ei ole piironki

Vaikka Hakalahtikin jyrähtää ein elämän erottamiselle kirjallisesta tuotannosta, hän muistuttaa, että omaelämäkerrallisuus ja omakohtaisuus ovat kaksi eri asiaa. Esimerkiksi Aavasaksa-romaaniinsa hän on poiminut henkilön, jonka on nähnyt, mutta josta ei tiedä mitään.

-Esimerkiksi John Irving on kertonut käsittelevänsä asioita, joiden pelkää tapahtuvan itselleen.

Mutta sitten tullaan totuuden käsitteeseen. Kirjoittipa kuinka omaelämäkerrallisesti hyvänsä, kirjoittajan totuus on totta ainoastaan hänelle itselleen. Tuula-Liina Variksella esimerkiksi on kaksossisko, jonka muistot poikkeavat täysin Variksen muistoista.

-Kenenkään muistot eivät voi olla vääriä, mutta koskaan ne eivät ole samanlaisia. Muisti ei ole piironki, vaan luova prosessi, Varis muotoilee.

Oman elämän käyttämisen arvo onkin toisaalla: tutuista asioista kirjoittaminen voi luoda voimaa, joka puolestaan sysää lukijassa liikkeelle ajatusprosesseja.

-Hienoin vastaanotto on, jos lukija alkaa ajatella omaa elämäänsä eikä kirjailijan elämää, Varis sanoo.

Hakalahti huomauttaa, ettei tärkeintä ole materiaali, josta työstää, vaan se, mitä syntyy.

-Eihän kukaan kysy Miina Äkkijyrkältäkään, mistä tulevat ne romut, joista hän tekee veistoksensa. Tarinan aineksia nousee alitajunnasta, mutta niihin lisätään keksittyä ja lainattua. Lopputulos on sulatettu kaikesta. Ei kakustakaan voi näyttää, että tuossa on kananmuna ja tuossa sokeri. (HäSa)