Kolumnit Uutiset

Tarkoitukseton kertomus, arvokas silti 

Tämän kolumnin ilmestymispäivänä hautaan isäni. Vanhan ja vakavasti sairaan miehen poismeno ei tullut yllätyksenä. Vaikea siihen oli silti valmistautua. Urakassa ei kauheasti auta edes työ taiteen parissa, vaikka elämän ja kuoleman peruskysymykset ovat sen ruisleipää. 

Elokuvissa ja kirjoissa olen käynyt läpi lukemattomia ihmiskohtaloita alusta loppuun ja sukupolvesta toiseen. Löytyykö sieltä lohtua? Eipä juuri. Taide harvoin rakentelee elämälle suuria päämääriä ja ikuista arvoa. Sitä varten on keksitty uskonto.

Toki taiteesta löytyy näkökulmia joka lähtöön, mutta pääpiirteissään klassikkojen elämänkuva tiivistyy William Shakespearen kuningas Macbethin yksinpuheluun vaimonsa haudalla. ”Elämä on kuin varjo häilyväinen, vain näyttelijä rukka, joka riehuin lavalla keikkuu aikansa ja häipyy; se kertomus on, hupsun tarinoima, täys ääntä, vimmaa – tarkoitusta vailla”.

Mieltä ylentäviä säkeet eivät ole. Ne kuitenkin helpottavat jokaisen kohtalon asettamista ymmärrettäviin raameihin. 

Yhtä piiskaavat elämässä tarkat suunnitelmat ja vankkumaton tahto, toiset ajelehtivat sattumien ja olosuhteiden kipparoimana. Jokainen elämä on niiden yhdistelmä. Varmaa on vain se, että aikamme riekumme vailla huolellista ja merkityksellistä käsikirjoitusta.

Eeva-Liisa Manner tiivistää asian hyytävän julmasti ja kauniisti. Hänen vankkumattomassa pessimismissään elämä on ”haurasta ainetta, joka tuskin sykkii, savuaa kuin kiusattu salama pullossa ja häipyy, luovuttaa lämpönsä ja muotonsa, tähteeksi jää vähän lumen valoa”.

Mutta voi hupsun kertomuksen nähdä lohdullisesti. Aleksis Kiveä ei voi syyttää sinisilmäiseksi tuulentupien rakentelijaksi. Hänen humoristinen maailmansa on pirullisen tarkkanäköistä myös ihmisyyden hirtehisten puolien osalta. Elämän kivinen polku risteilee armottomissa olosuhteissa, ristiriidoissa ja petoksissa, tarkoituksettomissa onnettomuuksissa, kunkin synnynnäisistä ominaisuuksista kumpuavissa vaikeuksissa.

Silti Kiven kynää ohjasi ilo ja optimismi. Ei hän ihmisilleen ikuisuusarvoja runoillut, mutta tyhjää ei heidän riehuntansa olemassaolon ja yhteiskunnan sekasotkussa silti ollut. Sen merkitys lihallistui juuri kaikissa sävyissä pauhaavassa äänessä ja vimmassa – tunteissa ja kokemuksissa, jotka he jakoivat toistensa ja lopulta koko yhteisönsä kanssa. 

Ankarien ponnistusten jälkeen hauta oli ansaittu lepopaikka, runoili isääni jääräpäisyydessään muistuttanut Jukolan Jussi, kun hän oli kypsynyt riehakkaasta nuoresta realiteetit hyväksyväksi aikuiseksi. 

Seitsemän veljeksen tapaan isäni syntyi maalaistalon suureen lapsikatraaseen ja koki kovan työn ja kirjavien taistelujen täyttämän, arkisella tavallaan vaiherikkaan elämän. Jussin lääkitsevät sanat mielessäni saatan hänet maan poveen.

Kirjoittaja on toimittaja, Tampere.
ikosenheikki61@gmail.com

Päivän lehti

1.6.2020