Uutiset

Täydellinen elämä, maksoi mitä maksoi

Nykyään näyttäisi olevan kahta lajia panikoituneita aikuisia, joilla menee periaatteessa hyvin, mutta jotka silti tuntevat jäävänsä paitsi jostain oleellisesta.

On niitä, jotka täydellistämistään täydellistävät puitteita eli kotiaan ja habitustaan ja niitä, jotka keskittyvät halveksimaan samaisia puitteita ja niiden vaatimuksia ja etsimään niiden tilalle täydellisiä kokemuksia. Pohjimmiltaan ongelma on sama.

Image-lehti nimitti materialistista loputtoman haluamisen muotoa ”kotoiluksi”.

Lehden mukaan yli puolet suomalaisista on virittänyt elämänsä kotikeskeiseksi. Maistellaan yhdessä italialaistyyppistä tomaattikastiketta kauhankärjeltä, vietetään pelkkää laatuaikaa ja kietoudutaan jättimäisiin kylpytakkeihin.

Jotta tästä voisi nauttia, on sisustettava.

Ja kotoilijatha
n
sisustavat. Imagen mukaan kotoilija ostaa parasta, mihin rahat riittävät. Kotiteatterin, teräksisen hellan, rauhoittavia sisustuskiviä kylppäriin.

Tässä lymyää ensimmäisen ryhmän sudenkuoppa. Iskee stressi. Vähän kuin tuntemalleni parin kesän takaiselle morsiamelle, joka muuten on ihan täysijärkinen ihminen, mutta hurahti häidensä alla täydellisyystautiin. Hän sai häämekkokaupassa itkuraivarit, koska oli unohtanut, että koltussa oli koristeena helmiä.

Sen piti olla sileäääääääh!

Puitekeskeisessä elämässä toisenlaiset arvot ja ylipäätään seinien ulkopuoliset tapahtumat muuttuvat etäisiksi ja ärsyttäviksi.

RISC Monitor -asennetutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisista on kotoilijoita. Saman tutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisista näkee huono-osaiset kiusallisina sosiaalipummeina, joiden vuoksi heillä itsellään on korkeat verot.

Se toinen petetty porukka puolestaan tavoittelee täydellistä elämää halveksimalla kaikkea ”arkista”. He eivät halua elämäänsä tiskejä, töiden jälkeistä väsymystä, sohvaa tai ”rutiineja”, kuten vaivalloista lasten tai lemmikkien ruokintaa.

Kun heiltä kysyy, mitä he haluavat, he listaavat abstraktioita. Ihanuutta. Kuplintaa. Elämisen tunnetta. Jännitystä. Täydellistä yhteisymmärrystä.

Eli – mitä? Ei saa kysyä. Näitä toiveita ei nimittäin voi muuntaa varsinaisiksi teoiksi tai tapahtumiksi, vaan niitä vain pitää olla.

Mistä tässä pohjimmiltaan on kysymys? Seija Sartti lienee lähellä totuutta Helsingin Sanomien kuukausiliitteeseen kirjoittamassaan artikkelissa Poispilatut. Otsikko jo mainiosti tiivistääkin asian.

Meille ei riitä enää mikään. Ja kun mikään ei riitä, mikään jo saavutettu ei tietenkään tunnu miltään. Aina on parempia unelmia.

Lääkettä on vaikea keksiä, vaikka perimmältään meitä kai vaivaa vain tylsyyden pelko. Maa ei järise, aallot eivät tapa, joten meillä on varaa unohtaa, ettei elämä siihen lopu, vaikka kaiken aikaa ei viihtyisikään.

Ehkä Marttaliitto neuvoisi menemään vaikka nikkarointikurssille.