Uutiset

Tehdas loppuu, elämä jatkuu

Sami Nikkanen, 34, leikkii talonsa pihalla kahden poikansa kanssa. Viisivuotias Juho ja pari vuotta nuorempi Jaakko pyörivät äitinsä Eriikkan sekä kylässä olevan Samin isän Seppo Nikkasen ylpeydenaiheen, vuodelta 1964 olevan laavanpunaisen Neckar Jagstin ympärillä. Seppo ja Sami ovat kunnostaneet auton yhdessä.

– Tää Pompannnappi on nätti kuin karkki, Seppo Nikkanen ylistää hänen ja poikansa Samin kunnostamaa Neckar Jagstia vuodelta 1964.

Isää ja poikaa yhdistää muukin kuin verisukulaisuus ja autoharrastus.

Kumpikin on töissä Valkeakoskella Tervasaaren säkkipaperitehtaalla eli paperikone 6:lla massaosastonhoitajina. Tai on ainakin ensi kesään asti, jolloin kyseinen tuotantolinja lakkautetaan, kuten valkaistua sellua valmistava SAP-sellulinjakin.

Linjoilla työskentelevät noin 220 työntekijää kuulivat lakkauttamisesta viime maaliskuussa, ja ensireaktio oli pelko kilometritehtaalle joutumisesta. UPM-Kymmenen johto ja työntekijöiden edustus saivat kuitenkin sovittua yt-neuvotteluissa, että lähellä eläkeikää oleville tarjotaan eläkeputkea, ja heitä nuoremmille yritetään löytää työpaikka muualla Tervasaaressa.

Kaikille 1940-luvulla syntyneille on tarjottu mahdollisuutta eläkkeelle jäämiseen. Tätä kautta poistuu yli 170 työntekijää, ja loput vähennykset hoidetaan määräaikaisten työsuhteiden päättämisellä.

Työmotivaatio laskenut
Seppo Nikkanen, 57, suostui eläkeputkeen.

– Tulihan se yllätyksenä, mutta toisaalta olen tyytyväinen. Ihan halusta jään pois. En mä toiselle osastollekaan enää halua. Olen tehnyt näitä hommia neljäkymmentä vuotta. Kyllä se riittää, tehköön nuoremmat. Mulla on aikaa olla työttömänä.

Ensimmäiset 500 päivää hän saa ansiosidonnaista korvausta. Työttömyyttä ja siitä johtuvaa erilaisten lappusten täyttöä hänellä on edessään siihen asti, kunnes täyttää 63 vuotta.

– Ihan hölmöläisten hommaa. Niin byrokraattista. Me joudutaan käymään työvoimatoimistossa ilmoittautumassa, vaikka ei me töitä haluta eikä meitä töihin oteta. Eikä saa mennä ulkomaillekaan kuin viikoksi, matkustelua harrastava Seppo puuskahtaa.

Hänen poikansa Sami edustaa niitä nuoria perheellisiä, joille haluttiin pedata jatkossakin työtä muualta Tervasaaresta.

– Harmittihan se, että työpaikka lähtee alta. Ajattelin, että jos ei uutta työtä tehtaalta löydy, mä rupean tekemään tekemään vaikka rakennushommia, ammattikoulutuksen rakennusalalle hankkinut Sami kertoo.

Se kuitenkin oli selvää, että koruseppänä toimivan vaimon palkalla perhe ei tulisi toimeen.

Toistaiseksi Samilla ei ole selvillä, mitä hänen tulevat työtehtävänsä Tervasaaressa ovat. Työvoimapäällikkö haastatteli kaikki, ja heiltä kysyttiin, minne he ensisijaisesti haluavat työhön. Uusien paikkojen pitäisi olla selvillä lokakuun 20:nteen päivään mennessä.

– Uudelleen joutuu kouluttautumaan. Jokainen kone on niin yksilöllinen, Sami sanoo.

Miehet kertovat, että työmotivaatio on tehtaalla ollut keväästä lähtien aika alhaalla.

– On se laskenut. Kukaan ei viitsi panostaa mihinkään. Kunhan nyt kone vain pyörii. Kehittelyyn ja aloitteisiin ei ole mielenkiintoa, Nikkaset sanovat.

Sellaista tilannetta, joka Kuusankosken Voikkaalla syntyi UPM:n lopetettua 670 työntekijän laatupaperitehtaan, Sami ja Seppo eivät voi Valkeakoskella ajatella.

– Jos Tervasaari loppuisi kokonaan, kaupunki kuolisi siihen totaalisesti. Tehtaiden vaikutus näkyy ihmisten hyvinvoinnissa. Jos ihmisillä ei olisi töitä, kaupat loppuisivat, kun ei olisi enää ostovoimaa ja ihmiset lähtisivät työn perässä muualle.

Määräaikaisena työskentelevän 19-vuotiaan Mikko Tolppasen tulevaisuudensuunnitelmat menivät uusiksi, kun tiedot työpaikkojen vähennyksistä tulivat julki.

Suvusta toiseen
Se, että isä ja poika ovat töissä samassa tehtaassa, ei ole 20 000 asukkaan Valkeakoskella mikään harvinaisuus. Näin on tapahtunut sukupolvesta toiseen. Tervasaaren tehtaat antavat työtä yli 800 ihmiselle.

Sami ja Seppo Nikkanen eivät ole mikään poikkeus, sillä jo Sepon isä ja veli menivät aikoinaan töihin Yhtyneisiin Paperitehtaisiin. Vanhaan hyvään aikaan työnantajalle riitti pojan suositukseksi, jos isä oli tehtailla töissä.

– Ammattikoulusta päästyäni ei tarvinnut kuin mennä pyytämään töitä, niin maanantaina jo aloitin, Seppo muistelee.

– Mun ei pitänyt seurata isän jalanjälkiä. Olin rakennuspuolen ammattikoulun jälkeen ollut kolme viikkoa työttömänä, kun kaverit kysyivät, kiinnostavatko paperihommat tehtaalla, ja sinne jäin, Sami kuvailee.

Silloin elettiin vuotta 1993. Neljä vuotta myöhemmin hän sai vakituisen paikan. Sitä, jääkö hän Tervasaaresta myös eläkkeelle, hän ei osaa sanoa.

– Siinä ajassa ehtii tapahtua vaikka kuinka paljon. Ei sitä parane murehtia, Sami sanoo.

Isällä eläkepäivien suunnitelmat ovat jo selvillä.

– Ei mulle ainakaan vapaa-ajan ongelmia tule. Työntekohan vain haittaa mun harrastuksia, Seppo Nikkanen nauraa ja kertoo, että vielä on monta pikku Fiatia kunnostamatta ja monta maata kiertämättä. (HäSa)