Uutiset

Tekotaiteellista taidepolitiikkaa

Oli
tavallaan piristävää, että perussuomalaiset möläyttivät eduskuntavaaliohjelmansa laajassa kulttuuriosassa sammakoita suustaan. Saatiinhan sillä aikaan hiukan kulttuurikeskustelua.

Persut
sanoivat ääneen sen, mitä moni ei kehtaa: koska nykytaidetta voi olla vaikea ymmärtää, olisi kätevää, jos kaikki taide olisi samanlaista kuin vaikkapa Sibeliuksen, Edelfeltin ja Gallen-Kallelan aikoina.

Kansallisen identiteetin vahvistamista vaatineet puolueaktiivit taisivat unohtaa, että monet Suomen taiteen kultakauden (1880-1910) taiteilijatkin olivat omana aikanaan edistyksellisiä, eikä heitä aina ymmärretty.

Kulttuurilinjauksessa unohtui myös se, että taiteen vapaus on perustuslaillinen oikeus. Ei auta, vaikka katsoja tai kuulija ei jaksaisikaan käsittää kaikkein lennokkaimpia luomuksia. Käsittämätöntäkin taidetta pitää yrittää edes sietää, olipa se kuvataidetta, kirjallisuutta, musiikkia tai teatteria. Vain vapaudessa syntyy uusia, kekseliäitä ja ehkäpä joskus aikanaan klassikoksikin nousevia teoksia.

”Tekotaiteellisesta postmodernismista” höpisseet populistit kannattaisi toki jättää omaan arvoonsa. Koska perussuomalaiset ovat nyt kuitenkin kiilanneet neljän suurimman eduskuntavaalipuolueen joukkoon ja koska he uskovat olevansa politiikassa käänteentekevä muutosvoima, pöyhittäköön vähän lisää.

Kulttuuriohjelmassa puututaan muun muassa apurahapolitiikkaan. Persujen mielestä valtion kulttuuritukia pitäisi ohjata niin, että ne vahvistaisivat suomalaista identiteettiä. Varapuheenjohtaja Vesa-Matti Saarakkalan mielestä se onnistuisi esimerkiksi ottamalla kansanedustajia päättämään taiteilijoiden apurahoista.

Rahanjako on oiva keskustelunaihe, sillä se kuohuttaa takuuvarmasti tunteita. Taidepiirit älähtivät jo siitäkin, kun valtion taidetoimikuntien määrää aiottiin vähentää ja päätäntävaltaa siirtää virastojen päälliköille. Toistaiseksi taiteilijoiden valtionavustuksista päättävät Taiteen keskustoimikunnassa taiteen asiantuntijat, jotka käytännössä ovat usein itsekin taiteilijoita.

Vertaisarviointiin perustuva apurahanjako on hankalaa, sillä taidepiirit ovat Suomessa pienet. Jääviyksiä, tuttavuuksia ja kuppikuntia riittää. Ongelma ei koske ainoastaan valtionavustuksista päättäviä taidetoimikuntia, vaan kaikkia muitakin apurahoja jakavia tahoja. Silti asiantuntija-arviointi on ainoa järkevä vaihtoehto.

On hyvä, että puhutaan siitä, millaista taidetta julkisin varoin tuetaan ja mikä on tukemisen arvoista. Se ei voi olla pelkästään taidepiirien sisäinen asia, vaan kenellä tahansa on oikeus ottaa kantaa. Yksittäisiin apurahapäätöksiin ja taidelinjauksiin poliitikkojen ei kuitenkaan pidä panna lusikkaansa.

Maita, joissa poliittiset vallanpitäjät määräävät taiteen sisällöstä, kutsutaan diktatuureiksi ja hirmuvalloiksi.

Pirjo-Liisa Niinimäki