Uutiset

Terveellistä palata perusasioihin

Suomalaiseen kestävyysurheiluun on saatu rytinällä kaksi uutta joka äidin ihannevävyä: estejuoksija Jukka Keskisalo ja suunnistaja Jani Lakanen. Molemmat ovat älykkäitä uuden ajan urheilijoita. Heidän ansiostaan voidaan unohtaa määritelmä mitä pidempi matka sitä tyhmempi jätkä.

Estejuoksusta tai Jukka Keskisalosta ei ennen Göteborgin kultajuoksua tiennyt juuri kukaan oikeastaan mitään.

Joensuun torilla seurattiin karjalaisittain tipat linssissä Keskisalon kultajuoksua, jälkilähetyksenä.

Mitä, pitääkö juoksijaparkojen tosiaan hypätä tuollaisen ison vesilammikonkin yli? Jalathan siinä ikävästi kastuvat.

Nyt kannattaa juoksu- ja suunnistusväen ottaa yhteisvoimin kaikki irti viriävästä innostuksesta.

Ei muuta kuin kakaroille tossut jalkaan ja juoksemaan.

Kun näen ja kuulen vanhempia, jotka rääkkyvät lapsilleen ”ei saa juosta”, poistan aseestani varmistimen. Perhana, että kehtaavat kieltää lasta liikkumasta. Juoksemalla lapsista kasvaa terveitä nuoria ja aikuisia.

Lähes sataprosenttinen onnistuminen Göteborgin EM-kisoissa antaa lajista aivan liian valoisan kuvan. Keskisalo edusti Suomea yksinäisenä sutena pitkien matkojen ratajuoksuissa. Naisissa kato oli vielä totaalisempi.

Juoksua ei Suomen kansa ole koskaan hylännyt, sillä vain on tässä välillä ollut mielessään kaiken maailman ohimeneviä hörhöilyjä, joiden jälkeen on vihdoin terveellistä palata perusasioihin.

Eipä tarvitse kelata enää vanhoja nauhoja Väätäisen ja Virénin kultajuoksuista. Mutta moniko älysi tallentaa Göteborgin kolmen tonnin esteet? Moniko tiesi tai rohkenee jälkikäteen edes väittää sinne päinkään arvanneensa? Minä odotin pronssia kuten juoksi aikanaan vuonna 1978 Prahassa Ismo Toukonen. Kun alkuvauhti oli täsmälleen sopiva, leijui yllätys ilmassa kuin venäläinen savu samoihin aikoihin Katumajärven yllä.

Yleisurheilua seuraavat tervaskannot muistavat Tapio Kantasen, Anders Gärderudin, Bronislaw Malinowskin ja muut vesihautojen sankarit kultaiselta 1970-luvulta. Ne olivat aikoja, jolloin valkoinen mies vielä pärjäsi kestävyysjuoksussa. Vanhoja ”hyviä” aikoja ei auta haikailla, mutta menneestä voi silti ottaa oppia.

Juha Väätäinen kelpaa yhä juoksuväen herättäjäksi. Hänen palopuheensa puolustaa aina paikkaansa.

Juoksijan vie huipulle lahjakkuuden lisäksi yhä menestymisen jano. Pitää olla myös tervettä itsekkyyttä eli uskallusta urheilla, ei suuren yleisön tai näyttämisen vuoksi, vaan omasta palavasta halusta. Matkalle sortuu silti moni, mutta sekin kuuluu asiaan.

Julkisuudellakin on väliä.

Telkkarissa näytetään kaiken maailman selviytymisleikkejä matojen syönteineen ja muine muka vaativine ällötyksineen, mikä kaikki varmaan on rahanhimoisten markkinamiesten mielestä mediaseksikkäämpää kuin pitkäjänteinen juoksuharjoittelu ja siitä kertominen. Ja sitten Janne Holmén joutuu miettimään uransa jatkoa sen mukaan onko hänellä tukijoita. Niitä pitää löytyä!

Rauno Lahti