Uutiset

Tervehtimisen lyhyt oppimäärä

Hämeenlinnassa joutuu asumaan 10-15 vuotta ennen kuin arvonsa tuntevat kanta-asukkaat alkavat tervehtiä sinua. Silloinkin aloite pitää ottaa omiin käsiin.

15-20 vuotta kuluu ennen kuin sinua aletaan hillitysti tervehtiä ilman että erikseen tuijotat ja karjaiset isoon ääneen ”päivää!”.

20-30 vuoden jälkeen alkavat tuntemattomatkin moikkailla, mutta siinä vaiheessa ei asialla ole enää väliä, koska et muutenkaan muista kenestä on kysymys. Onnekkaimmat saavuttavat tämän tason jo paljon aikaisemmin.

Hyvä tapa uida iholle on ojentaa tassua, äkkiä ja arvaamatta, niin ettei kohde pääse pakoon.

Kättely kuuluu kunniaansa. Ainakin se lyö laudalta mennen tullen teennäisen poskisuutelun, joka sekin on Kanta-Hämeeseen vaivihkaa junan tuomana rantautunut.

Oletko koskaan kätellyt merkittävää yhteiskunnallista vaikuttajaa, joka reilun ja molemminpuolisen kädenpuristuksen asemesta tarttuukin kelmeillä nakeillaan sormiisi ja litistää ne tuskallisesti nippuun ja kehtaa vieläpä ladella latteuksia muka kohteliaisuuksina?

Voi rähmä kun ylimieliset sormenlinttaajat jaksavat kerta toisensa jälkeen ällöttää.

Ja he eivät takuulla kaikki ole niin sanottuja yhteiskunnan tukipylväitä, joita pitäisi syvään ja kunnioittaen kumartaa. Haluavatpa vain tilaisuuden tullen osoittaa kyseenalaista ylemmyyttään, eivätkä koskaan ole tulleet ajatelleeksi tai varsinkaan tajunneeksi omaa moukkamaisuuttaan.

Joku uusnousukas saattaa toki hötkyillä vain omaa epävarmuuttaan. Sellaisiakin on nähty, kuten myös kavahtaen kammoksuttu löysänkylmiä lötkökämmeniä.

Kättelyhän on toisen ihmisen koskettamista, joka ei ole läheskään kaikille luonnollista, saati mieluista. Tunnustettava se on: suurin osa moukkamaisista kättelijöistä on miehiä, meitä estoisia nelikymppisiä.

Suhtaudu nyt moisen tervehdyksen jälkeen luontevasti tai edes asiallisesti kyseiseen henkilöön tai hänen edustamaansa yhteisöön kuten poliittiseen puolueeseen.

Jos jäävät mieliin tahmeat pullasormet ja kiusalliset käden irti riuhtaisut, niin toki jäävät joskus tuskallisestikin myös rautakourat, joiden kanssa jokainen kädenpuristus on loppumaton voimien mittely. Kumpi lopettaa vatkaamisen ensin? En minä ainakaan.

Parhaat kättelijät uskaltavat tarttua ojennettuun käteen avoimin mielin, rauhallisesti ja tasa-arvoisesti. Hyvä kädenpuristus on lämmin ja luja ja sen jälkeen osapuolten luottamus toisiinsa kasvaa ihan luonnostaan.

Ei kannata laskelmoida senkään mukaan, kenen aloitteesta kättely tapahtuu.

Muinainen etiketti tosin väittää, että ”arvokkaampi” henkilö ojentaa kätensä ensin. Nykyaikaan moinen ei oikein sovi, koska virka-asemia tai oppiarvoja ei kovinkaan usein voi hallinto-, koulu- ja pikkuvirkamieskaupungissakaan häthätää mistään tarkistaa.

Päivän lehti

25.1.2020