Kolumnit Uutiset

Todellisuudesta irtautuneet tutkijat ovat uhkia tieteelle

Dosentista jo kauan aikaa sitten desantiksi muuttunut Johan Bäckman on nyt esitellyt kiistellyn väitöskirja-aineistonsa Ylioppilaslehdelle. Lehden mukaan haastattelut vaikuttavat aidoilta.

Riippumatta siitä, onko niitä tehty vai ei, objektiivisen tieteen kanssa Bäckmanin johtopäätöksillä ei liene paljon tekemistä. Sen ymmärtää jokainen Bäckmanin toimintaan tutustunut normaalijärkinen ihminen.

Bäckman on tehnyt rikosilmoituksen väitöskirjamateriaalin kyseenalaistaneen MTV3:n 45 minuuttia -ohjelman toimittajista. Tutkintapyyntö poliisille on Bäckmanin normaali käytäntö, kun joku on julkisuudessa kritisoinut hänen näkemyksiään.

Se on ollut tehokasta, sillä monet toimittajat ovat oikeusjuttujen ja valitusten pelossa vuosien varrella vaienneet Bäckmanin päättömyyksistä. Vaikka rikosilmoitukset eivät tuskin koskaan johdakaan tuomioon, kuulustelut ja kuukausia kestävät tutkinnat ovat aina rassaavia kokemuksia.

Viimeisimmät Bäckman-kohut ovat kuitenkin murtaneet sakka-altaan pohjan ja tulvaportit, eivätkä toimittajat enää pelkää. Journalismilla ja sananvapaudella on siis toivoa.

Tosin monien mielestä koko kohudosentista tulisi vaieta myös siitä syystä, etteivät hänen näkemyksensä ansaitsisi yhtään laajempaa julkisuutta.

Kyllä ansaitsevat, koska tämän maailman bäckmanit ovat merkkejä myös akateemisen maailman virheistä. Ei pitäisi olla mahdollista, että näin pahasti todellisuudesta irtautuneilla mielipiteillä on mahdollisuus meritoitua tohtoreiksi saakka.

Tieteen uskottavuuden edellytys on, että se edes jollain tavalla kohtaa ympäröivän universumin kanssa.

Bäckman ei ole kuitenkaan yksin, ei alkuunkaan. Tunnen lukuisia useammankin akateemisen tutkinnon omaavia henkilöitä, jotka ovat sekaisin kuin seinäkello. Tunnen myös henkilöitä, jotka ovat enemmän tai vähemmän huijanneet itselleen maisterintutkinnon plagioimalla ja keksimällä tutkimukselleen lähteitä. Uskoisin, että sellainen on edelleen helppoa ja kohtuullisen riskitöntä.

Tosin monessa tiedekunnassa sellainen ei ole millään muotoa edes tarpeellista. Omakohtaisen kokemuksen perusteella tärkeintä akateemisissa opinnoissa etenemisessä oli opetella oikea puhetapa, jargoni.

Peruspääomaksi riittävät termit kuten paradigma, konteksti ja diskurssi, joita sitten strukturoi ja abstrahoi luovasti eri järjestykseen. Läpi menee laiskoille professoreille. Vaikka tieteen kielen on tarkoitus pyrkiä käsitteelliseen täsmällisyyteen ja yksiselitteisyyteen, niin todellisuudessa tuloksena on usein täysin sisällötöntä huttua.

Tuo on tietysti kärjistys, mutta pakko tunnustaa, että olen itsekin opinnäytteissäni abstrahoinut jotain subjektia kymmeniä kertoja, mutta vieläkään ei ole oikein käsitystä, mitä hittoa sillä tarkoitetaan.

Tieteen monipuolistuminen ja uudet kvalitatiiviset tutkimustavat ovat tietysti myös kehitystä. Maailma ei ole mitattavissa tai pilkottavissa pelkästään viivoittimella tai mikroskoopilla.

Tiede ei ole enää eksaktia, jos on koskaan ollutkaan. Kaikki höyrähtäneet mielipiteet eivät voi kuitenkaan olla naamioitavissa tieteeksi. Myös vähempi tutkimus ja raportointi riittäisi, jos se olisi merkityksellistä.

Päivän lehti

8.4.2020