Kolumnit Uutiset

Toiveet jäivät haaveiksi

Maailman kilpailukykyisin talous, ja Suomi sen mallioppilas.

Tällaista puhuttiin Euroopan unionista ja Suomesta kymmenen vuotta sitten.

Enää ei puhuta. Itse asiassa ei ole puhuttu vähään aikaan. Euroopan talouskehitys jää koko ajan jälkeen Aasian vauhdista, ja nyt taantumasta noussut Yhdysvallatkin on kasvuvahdissa, josta vanhalla mantereella vain haaveillaan.

Suomen kansantalous etenee miinusmerkkisesti jo kolmatta vuotta peräkkäin. Meitä heikompaa kehitys on vain Kyproksella.

Eurooppa-neuvosto hyväksyi aikoinaan Lissabonin strategian. Siinä määriteltiin, että kaupan esteiden poistamisella, työvoiman ja pääomien liikkuvuutta vapauttamalla sekä suuren talousalueen dynamiikalla euroalue nousee maailman kilpailukykyisimmäksi talousalueeksi.

Suunnitelmiin kuului myös jäsenmaiden julkisen talouden hallinta asettamalla velkaantumiselle kattoraja, 60 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Kaiken siis piti olla kunnossa. Unohdettiin vain se, ettei tällaisten päätösten julistaminen sinänsä riitä, vaan kaiken ratkaisevat toimenpiteet.

Jalkautuivatko päätökset teoiksi?

Näin ei ole käynyt. Palveluita ei ole vapautettu kuin osittain, maatalouden leikkaukset kokevat kaikkialla suurta vastustusta, samoin julkisen hallinnon tehostaminen ja kilpailun kaikkinainen edistäminen.

Mikä tulevaisuuden näkövinkkelistä on välttämätöntä ja järkevää, näyttävät toimet tässä ja nyt vain etujen karsimiselta ja kaikkinaiselta kurjistamiselta.

Siksi poliittinen rohkeus ei riitä uudistuksiin kuin pakon edessä.

Halutaan antaa äänestäjille enemmän kuin mihin meillä on ollut varaa. Käytännössä koko Eurooppa on elänyt yli varojensa. Ja kun ei vakaus- ja kasvusopimuksen rajojen ylittämisestä rangaista, ei moisesta rajasta ole tarvinnut välittää.

Työelämän pelisäännötkään eivät Saksaa lukuun ottamatta ole uudistuneet kiristyneen kilpailun vaatimaan tahtiin.

Kreikka on mallimaa siitä, mitä tapahtuu, kun poliittisen suosion hamuamisen alle jäävät talouden realiteetit. Vasta pakon ja valtavan velkataakan edessä taivutaan.

Suomi ei voi enää röyhistellä rintaansa. Olemme jo käänteinen mallioppilas. Kaikki rakenteelliset uudistukset julkisella puolella ovat sote-sotkuineen levällään.

Valtio ja kunnat velkaantuvat kahdeksisen miljardia vuodessa, eikä velkaantumisen päätä näy.

Sen sijaan, että poliittinen johto keskittyisi olennaiseen – vientivetoisen kasvun eväiden hakemiseen – kiistellään eläkeläisten maksuttomista kalastusluvista, sote-uudistuksen lillukanvarsista jne.

Välilliset työvoimakustannukset, teollisuuden energiaverot, työelämän pelisääntöjen uudistaminen ja kilpailukykyä kohentava pitkäaikainen tupo ovat aineksia, joista voisi aloittaa.