Uutiset

Tulta ja huulipunaa

Jo ani varhain joulukuun toisen päivän aamuna oli Ruotsin kuuluisa joulunähtävyys, Gävlen jättikokoinen olkipukki, palanut poroksi. Uutisessa ei kerrottu tapahtumahetken pakkastilannetta, mutta tuskinpa olkielukan roihua lämpimiksi tarvittiin.

Pukinpoltosta on tullut Gävlessä itsensä toteuttava ennuste. Ensimmäisen kerran pukki käräytettiin vuonna 1966, jolloin se myös ensimmäistä kertaa pystytettiin. Sen jälkeen tuhopolttaja on iskenyt 28 kertaa. Legendaarisin tarina on vuodelta 2001, jolloin olkipukin tuikkasi tuleen yhdysvaltalainen turisti. Hän luuli pukkikokon olevan paikallinen jouluperinne.

Pukkia ovat vuosikymmenien saatossa vartioineet poliisit, sotilaat, vapaaehtoiset ja koirat. Viime vuosina on käytetty valvontakameroita ja tänä vuonna suunnitelmissa oli suojata sitä myös jääpeitteellä. Kuten tilastot kertovat, ovat varotoimet olleet melko tehottomia. Taas tehtiin tulitikuilla tihutyö, joka jää historiaan.

Ihmisellä on merkillinen tarve jättää itsestään jälki. Usein tuhoisa, vaikka lähtökohtana olisi ihailu ja arvostus. Hyvä esimerkki tästä on Doors-laulaja Jim Morrisonin hauta Père-Lachaisen hautausmaalla.

Bändin keulahahmo ei varmasti miettinyt viimeisinä hetkinään pariisilaisen hotellin kylpyammeessa vuonna 1971, että hänen haudastaan tulisi yksi metropolin suosituimmista nähtävyyksistä. Näin kuitenkin kävi ja jälki oli sen mukaista. Morrisonin hauta aidattiin ja sitä alettiin vartioida vuosia sitten.

Tuoreen tiedon mukaan myös kirjailija Oscar Wilden (1854-1900) hauta samaisella Pariisin hautausmaalla on nyt faneilta lasiseinällä suojeltu. Wilden ihailijat kirjaimellisesti suutelivat muistomerkin tärviölle. Huulipunan rasva rapautti hautakiven. Dorian Gray -diggarit ovat jo aloittaneet läheisen puun huulipunaherkkyyden testaamisen.

Morrison on tuskin liikauttanut edes pikkurilliä haudassa sen ympärillä pidettyjen bakkanaalien takia, mutta Wilden tapaukseen liittyy kunnon annos ironiaa. Köyhänä kuollutta, irlantilaista homoseksuaalia olisi taatusti ilahduttanut enemmän hyvä kirjamyynti elinaikana kuin nykyihmisten rasvaiset huulenjäljet kylmässä hautakivessä.

Gävlen tyyppinen ilkivalta on yksiselitteisesti typerää, mutta jos rakkautta taiteeseen ei saa ilmaista suudelmin, livutaan surullisen puolelle. Tosin ääni kellossa ehkä muuttuisi, jos Jean Sibeliuksen hyvin tuntevat japanilaisturistit kävisivät peittoamassa säveltäjän syntymäkodin pehmoleluilla. Ehkä.

Meistä jokainen ei osaa kirjoittaa klassikkokirjaa, tehdä kuolematonta biisiä tai maalata Mona Lisaa. Siksi kai puidenrungot ja puistonpenkit ovat täynnä sydämiä ja nimikirjaimia. Siksi yhdysvaltalaiset sotilaat levittivät toisessa maailmansodassa sotalaivojen tarkastajan hyväksymismerkintää ”Kilroy was here” missä ikinä kulkivatkin. Oma tägi on töherrettävä vaikka alikulkusillan betoniin.

Ilmastotieteilijät ovat jo pitkään tolkuttaneet, kuinka meistä jokainen jättää hiilijalanjäljen. Vartiointia tai ei, ehkä sen pitäisi riittää.