Kolumnit Uutiset

Tupakanhimo pitää aina otteessaan

Tänä aamuna kello 9.10 tuli tasan kuusi viikkoa siitä, kun tumppasin viimeisen tupakkani. Kuuteen viikkoon en ole sitten juuri muuta ajatellutkaan.

Nikotiinilaastarit ovat helpottaneet urakkaa, sillä aivoni ovat koko loppuelämäni riippuvaiset nikotiinista. Himo voi välillä torkahtaa, mutta herää heti, jos poltan yhdenkin tupakan.

Niin kävi edellisen kerran, kun lopetin tupakanpolton. Olin 30 vuotta sitten kaksi vuotta polttamatta ja sorruin yhteen tupakkaan. Olin heti koukussa, enkä sen koommin uskaltanut edes ajatella elämää ilman tupakkaa.

Nyt, kun edessä on suuri sydänleikkaus, olen kulkenut tupakoitsijan tieni päähän.

Ei enää koskaan nautinnollisia aamusavuja, ei stressiä helpottavia hermosavuja, eikä syvällisiä keskusteluja tupakkapaikalla.

Nyt eletään pastillipaketin, hampaiden kiristelyn ja pienien voittojen voimalla. Kuusi viikkoa olen haistanut vastakeitetyn kahvin ja vähän aikaa sitten huomasin lauluääneni olevan palautumassa. Tupakkayskää minulla ei ole ikävä, eikä pihisevää hengitystäkään.

Tupakanpolton lopettaminen herätti minussa yllättäen masokistin: kun kerran kärsitään, kärsitään kunnolla.

Lopetin lisätyn sokerin käytön kuukausi sitten. Sokerista kieltäytyminen on harvoin ollut yhtä helppoa kuin nyt. Jopa minunlaiselleni sokerihiirelle ei ole tehnyt pahaa jälkiruuista, suklaasta tai pullista luopuminen. Tupakassa on 4 000 eri ainetta, joista 50 aiheuttaa syöpää. Kaikki muu kalpenee sen rinnalla.

Muistan hyvin, kun aloitin 80-luvun puolivälissä työt Hämeen Sanomissa ja toimituksessa oli niin sankka savu, ettei eteensä nähnyt.

Ajat kovenivat. Ensimmäinen tupakkahuone löytyi siivoojan komerosta, jonka oveen laitettiin pieni ikkuna. Parin neliön kopissa oli parhaimmillaan kuusikin tupakoitsijaa.

Tuolloin aiheutti napinaa vain se, ettei lentokoneessa saanut enää polttaa vapaasti, vaan piti siirtyä koneen takaosaan.

Aika on tehnyt villistä ja vapaasta tupakoitsijasta kadulla seisoskelevan luuserin. Koskaan aikaisemmin ei tupakointi ole ollut yhtä vähän houkuttelevaa.

Olen kehityksestä kiitollinen. Viimeinen tupakka on nyt paljon helpompi tumpata kuin 1980-luvulla. Enää kukaan ei polta sisällä, kapakassa tai lentokentillä. Tupakoitsijoiden rivit ovat niin harvenneet, ettei edes heidän seuransa ole enää yhtä houkuttelevaa.

Mikä pahe saa meidät nyt kokoamaan rivimme? Rasvasta ja viinasta on sodittu jo pitkään, sokeri on syntipukki moneen ja vehnä on aina iso kauhistus.

Yritän olla sortumatta uusiin riippuvuuksiin, vaikka se vaikeaa onkin. Olen ilmeisesti yksi niistä ihmisistä, joiden täytyy olla aina koukussa johonkin. Erityisen tarkka yritän olla nyt siitä, etten olisi seuraavaksi koukussa nikotiinikorvaushoitoihin. Se olisi jo liian säälittävää jopa minulle.