Uutiset

Turvallisen turvallisen selässä pysyy aloittelijakin

Islanninhevoset ovat matalia, rauhallisia, luottamusta herättäviä ja helppoja käsitellä. Näitä piirteitä luettelen kuin rauhoittavaa mantraa ensimmäistä kertaa issikan selkään pöngetessäni.

Islanninhevosia mainostetaan mataliksi, mutta satulaan noustessa kaikki se mataluus muuttuu hämmästyttäväksi korkeudeksi.

Ylhäiseen oloon totutellessani saan yksinkertaiset käyttöohjeet. Issikka käynnistetään heilauttamalla pohkeita ja maiskauttamalla. Se stopataan sanomalla hienosti islanniksi ”hou hou” ja vetämällä käsissä olevista nahkaisista naruista, siis ohjista.

Paremmat jalat

Lähdemme tallilta Hauhon Hyypiönvuoren maastoon. Issikat ovat laumaeläimiä ja 5-vuotias nuori, mutta kaikkea muuta kuin villi heppani Dagurkin seuraa kiltisti johtajahevosen perässä.

Kylätieltä poikkeamme jäiselle ja kuoppaiselle metsäreitille. Issikoita sanotaan varmajalkaisiksi, ja sitä ne ovat. Dagur punnitsee askeleensa tarkkaan. Se osaa valita parhaan polun, eikä liukastele, vaikka välillä nousemme 45 asteen kulmassa lumista mäenrinnettä.

Hurjakuntoista metsäpolkua satulasta tiiraillessa pelottaa, mutta onneksi liikkeellä ollaan jonkun muun jaloilla ja arviointikyvyllä. Omilla kengilläni olisin jo kaatunut.

Maantiellä testaillaan eri askellajeja. Ravissa aloitteleva ratsastaja nojaa eteenpäin ja pitää hevosen harjasta kiinni. Se on hurjaa menoa. Pompin kuin kumipallo portaissa. Jokaisen alaspäintulon kohdalla olen onnellinen siitä, että olen onnistunut tipahtamaan takaisin satulaan.

Kun vaihdetaan tölttiin, ratsastaja muuttuu harrikkakuskiksi. Satulassa nojataan taaksepäin ja pidetään ohjat sopivan piukalla ja ylhäällä. Meno on tasaista ja selässä tuntee jopa pysyvänsä. Maalaismaisema vilisee silmissä: Tässähän mennään juohevasti törötellen kuin isäntä Massey Fergusonilla.

Hevosen selässä tuntuu, että Hauhon hiljaisella sivutiellä on jatkuva ruuhka-aika. Vaikka issikat ovat yleensä rauhallisia, voivat nekin pelästyä ohi suhauttavaa peltikasaa. Kun kuulemme auton lähestyvän, ohjaamme hepat tien viereen ja käännämme niiden katseet pois tieltä. Mielenrauha ehkä säilyisi, jos kaikki kuljettajat vaivautuisivat hiljentämään hevosten kohdalla satasesta puoleen.

Ilman ilmalentoja

Heppailu on kivaa, mutta se on myös tervehdyttävä harrastus. Ratsastus pitäisi istumatyöläisten selän kunnossa, Tena-ikää lähestyvien rouvien lantionpohjanlihakset kimmoisina ja hevosen selässä vaikka alaraajahalvaantunut pääsee metsäretkelle.

Issikkatallilla putoamiset ovat harvinaisia: olen elävä todiste siitä, että jurpokin voi selvitä maastoreissusta ilman mustelmia.

Issikat ovat hämäläisen hötkyilemättömiä. Kun talutan Dagurin aitaukseen, olen vakuuttunut siitä, että kaikista ratsastajan oudoista toimista huolimatta sen mielestä päivän kummallisin asia oli kuvaajan kameralaukku, jota kannatti oikein nuolaista.

Seuraavana aamuna teen vielä lisähuomion. Issikkaratsastus on rankkaa liikuntaa. Se vaikuttaa ainakin takamukseen, selkään ja reisiin. Kaipaan takaisin Dagurin kyytiin, sillä omien lihasten käyttäminen on yhtä tuskaa.

Pienet islantilaiset vievät aikuiselta jalat alta

Mikä on pieni, pitkäkarvainen ja juosta tiksuttaa kuin hullaantuneen sydän? Tölttäävä islanninhevonenhan se, luultavasti iso ratsastaja selässään.

– Tyypillinen issikkaratsastaja on aikuinen, joka on harrastanut ratsastusta lapsena. Vanhemmiten valitettavasti tulee aremmaksi, joten isot hevoset voivat hirvittää, pohtii islanninhevostalli Rimurin emäntä Johanna Jussilainen.

Onhan pieniä hevosia muitakin, joku voi sanoa. On, on, mutta issikan erikoisuuksiin on helppo hurahtaa, vakuuttaa Jussilainen, entinen vannoutunut ”isohevosratsastaja”.

– Kokeilin issikkaa kerran, ja se oli siinä. Issikat ovat niin rauhallisia, että maastoratsastuksesta tulee heti nautinnollista. Ei tarvitse kaiken aikaa tarkkailla edellä menevän takajalkoja ja metsien mörköjä.

Jussilaisen mukaan issikkatallit eivät yleensä ole perinteisiä ratsastuskouluja, vaan hevoset asuvat pihatossa, ja tallille tullaan vähän kuin kotiin.

– Issikka on sellainen luomuhevonen. Talleilta puuttuu hälinä. Luultavasti tällaiseen paikkaan on aikuisen helpompi tulla kuin ratsastuskoululle pikkutyttöjen sekaan.

Issikkatallien määrä kasvanut rajusti

Islanninhevostallien määrä Suomessa on viimeisten viiden vuoden aikana kasvanut Jussilaisen sanoin ”räjähdysmäisesti”. Kanta-Hämeessä talleja on muutamia.

Kun Jussilainen tutustui islanninhevosiin 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, issikoita oli Suomessa noin 150, ja suurin osa yksityisten omistamia.

– Opettelin tölttiratsastuksen itsekseni kantapään kautta. Pikku hiljaa hevosia tuotiin Islannista lisää, ja tieto lisääntyi. Töltin viehätystä lisää se, että jokaisella hevosella on omat niksinsä.

Jussilainen ihastui issikoihin niin perusteellisesti, että perusti oman tallin Tuusulaan. Viime kesänä Jussilaisen perhe ja kymmenpäinen issikkalauma muuttivat Hauholle.

Issikoiden tultua Hauhollakin puhutaan keijua – sellaiselta kuulostavat islanninkieliset nimet. Issikat eivät ole Polleja, Hilu-Viikareita tai Charme Asserdaleja, vaan esimerkiksi haltianlahjoja tai jumalten kaimoja.

Hauhon maisemia tarkkailevat otsatukkansa alta muun muassa Álfagjöf frá Heimi eli Keijunlahja ja Thór frá Niilola eli ukkosenjumalan täyskaima.

Päivän lehti

3.4.2020