Uutiset

Turvallisuuspoliittinen selittely on riski

Markku Jokisipilän väitöskirja Ribbentrop-kirjeestä johdattelee pohtimaan myös nykyaikaa, siis historiantutkimusta parhaimmillaan.

Jatkosodan aikana Suomen turvallisuusratkaisuna oli poliittisesti liittoutumaton aseveljeys Saksan kanssa. Ulkopolitiikan tehtävänä oli saada muut uskomaan, että yhteinen sodankäynti ei ollut sitä, miltä se ehkä näytti. Suomi selitti käyvänsä ihan erillistä sotaa.

Turvallisuuspolitiikan selittäminen toisenlaiseksi kuin miltä se näyttää on useinkin ollut ulkopolitiikan päätehtävä. Joskus se on ollut välttämätöntä ja järkevää.

Jatkosodan aikana suomalaisten epätoivoinen yritys pitää edes jonkinlaista etäisyyttä Hitlerin Saksaan oli viisasta politiikkaa, vaikka todistelu sodan erillisyydestä ei tietenkään vakuuttanut ketään.

Kylmän sodan aikana piti todistaa, että sotilasliitolta näyttänyt YYA-sopimus ei suinkaan luonut liittosuhdetta militaristiseen Neuvostoliittoon. Kaikki lännessä ymmärsivät, että suomalaiset sanoivat näin peitelläkseen juuri sitä, että pohjimmiltaan se oli kuin olikin sotilasliitto.

Sekä jatkosodan että kylmän sodan aikainen selittelevä turvallisuuspolitiikka oli järkevää ja kylmän sodan osalta se oli jopa menestystarina.

Selittelyn henki hallitsee edelleen Suomen turvallisuuspolitiikkaa. Onko se samalla tavalla perusteltua kuin jatkosodan ja kylmän sodan aikana? Vai onko selittämistä tullut maan tapa? Onko jo tultu siihen, että selittelemätön turvallisuuspolitiikka ei tunnu turvallisuuspolitiikalta ollenkaan?

Viime vuosina Suomi on ottanut tehtäväkseen osoittaa, että sotilaallinen sitoutuminen unionin kriisinhallintaan ja puolustuspolitiikkaan ei suinkaan ole sotilaallista liittoutumista. Tähän väitteeseen kätketty viisaus avautuu ulkopuoliselle jo huomattavasti vaikeammin kuin jatkosodan ja kylmän sodan aikaiset selitykset.

Nyt selittelylle ei ole sellaisia pakottavia ja helposti ymmärrettäviä syitä kuin jatkosodan ja kylmän sodan aikana: ideologisesti vastenmieliset suurvallat Saksa ja Neuvostoliitto.

Suomessa vallitsee edelleen ulkopoliittisen selittelyn tarve riippumatta siitä onko sille perusteita tai edes tarvetta. Se jäytää maan ulkoista uskottavuutta.

Kaikki muut valtiot suuntaavat oman turvallisuuspolitiikkansa ja arvioivat toisten turvallisuuspolitiikkaa järkiperäisesti vallitsevaan tilanteeseen perustuvien tarpeiden ja mahdollisuuksien perusteella.

Suomen nykyinen selittelypolitiikka on käsittämätöntä niillekin, jotka ymmärtävät, miksi Suomi toisen maailmansodan ja kylmän sodan aikana selitteli politiikkaansa toiseksi kuin mitä se aivan ilmiselvästi oli.

Tällainen asetelma hämärtää Suomen profiilia. Millä perusteilla Suomessa oikein tehdään turvallisuuspolitiikkaa kun näyttää siltä, että sitä tehdään kokonaan toisenlaisin perustein kuin kaikkialla muualla? Voiko tällainen kummajainen olla luotettava ja kiinnostava kumppani?

Suomen luotettavuus ei siitä todistelusta, liittoutumiselta näyttävää politiikkaa voi ja täytyykin sanoa liittoutumattomuudeksi.

Jos liittoutumista ei todella haluta sanoa liittoutumiseksi, on osoitettava, että Suomi on toiminnallisesti yhtä tehokas ja luotettava eurooppalainen maa kuin Natoon liittoutunut unionin enemmistö, vaikka Suomi osallistuu näiden liittoutumien toimintaan nurkan takaa ja kummallisia selityksiä soperrellen.

Jatkosodan ja kylmän sodan aikana Saksan ja Neuvostoliiton olemassaolo auttoivat ymmärtämään Suomen selitykset. Nykyinen sanataiteilu ei ole ymmärrettävissä muuten kuin osoitukseksi älyllisestä epämääräisyydestä.

Kun ulkopuoliset eivät pysty ymmärtämään tällaisen käytöksen perusteita, Suomen uskottavuus yhteistyökumppanina alkaa heikentyä. Suomen selittelevään turvallisuuspolitiikkaan piiloutuu vakava turvallisuusriski, se jäytää luotettavuutta.

Jukka Tarkka
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina