Uutiset

Tutut ajatukset näyttämöllä

Teatteriin pukeutuminen on melko vapaata. Lähinnä ensi-iltaan laitetaan usein päälle jotain vähän hienompaa. Kun pukeutuu siististi, osoittaa kunnioitusta näyttelijöiden työtä kohtaan.
 
Googlailtuaan hetken Elsi Tauriainen on päätynyt mekkoon, villatakkiin ja korollisiin nilkkureihin. Hän on teatterissa ensimmäistä kertaa elämässään.
 
Periaatteessa Tauriainen olisi voinut tulla paljon aiemminkin, sillä teatteri on kyllä kiinnostanut. Mutta kun ei ole oikein tiennyt, mitä panna päälle ja miten käyttäytyä, sitä on ollut helppo lykätä.
 
Kun lämpiössä hajallaan kuhiseva ihmisjoukko järjestyy kahdesta oviaukosta sisään virtaaviksi jonoiksi, yleisön ikärakenne kiinnittää Tauriaisen huomion.
 
– Olisin kuvitellut, että täällä olisi paljon enemmän nuoria.
 
Oulun kaupunginteatterissa on alkamassa Taivaslaulun näytös. Nuoren lestadiolaisparin tarinan kertova, Pauliina Rauhalan romaaniin perustuva näytelmä on syksyn teatteritapaus. Sitä esitetään samanaikaisesti myös Tampereen Työväen Teatterissa.
 
Tauriainen katsoo näytelmän puhtaalta pohjalta, sillä hän ei ole lukenut romaania. Kirjaan tarttumista on viivyttänyt se, että lestadiolaisuus ei ole hänelle vain aihe muiden joukossa. Ei, vaikka hän erosi vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä 17-vuotiaana.
 
– Edelleen tämä aihe vaatii aina hirveää peilaamista ja kaivelua. On vähän työlästäkin aloittaa sellainen ajatteluprosessi.
 
Tauriainen ei muista, että teatterissa käymistä olisi häneltä koskaan erikseen kielletty. Silti hänelle oli lapsesta asti itsestään selvää, että teatterin kaltaisissa maallisissa paikoissa ei käyty.
 
– Teatteri itsessään ei ole kiellettyä, mutta siellä voi tulla vastaan maallisia teemoja, kuten alkoholia ja seksiä, ja niistä voi tulla kiusauksia.
 
Lestadiolaisten omissa joulujuhlissa näytelmät liittyivät aina uskontoon.
 
Ala-asteen luokkaretkellä Tauriainen kävi kyllä oopperassa. Se oli erityistapaus, johon vaikutti halu mennä porukan mukana.
 
Ooppera kuulosti ”ihan hirveältä” – kuten luultavasti muistakin toisella kymmenellä olleista luokkakavereista. Tauriaisella siihen liittyi kuitenkin muutakin pohdittavaa.
 
– Aina sitä mietti, teinkö syntiä ja tuleeko minulle jokin rangaistus, ja poti huonoa omaatuntoa.
 
Juuri omatunto on olennainen käsite, kun puhutaan vanhoillislestadiolaisten suhteesta eri taiteenlajeihin – ja ylipäätään siihen, mikä on sallittua ja hyväksyttävää ja mikä ei. Tauriainen oppi lapsena, että jos omatunto soimaa, asiassa on jotain väärää.
 
Tauriaisen mukaan varsinkin maalaustaide ja klassinen musiikki ovat taiteenlajeina lestadiolaisille ongelmattomia, suurilta osin myös kirjallisuus. Näidenkin lajien sisältä toki löytyy sopimatonta sisältöä, esimerkiksi harlekiiniromaanit ja eroottinen kuvataide.
 
– Tätä on tosi vaikea selittää, koska pitää kasvaa siihen ajatteluun ja tietää sellaista, mitä ei ole ääneen sanottu. Mutta maallinen on pahasta ja hengellinen hyvästä, sillä minä itse erottelin taidemuotoja toisistaan. Ajattelin, että jos taide liittyy jollain tavalla uskontoon tai Jumalaan, se on ok.
 
Jos haluaa ymmärtää lestadiolaisen liikkeen suhtautumista kulttuuriin, ei tule unohtaa ympäristöä, jossa liike sai alkunsa, sanoo lestadiolaisuutta tutkinut filosofian tohtori Mauri Kinnunen.
 
Liike syntyi Kinnusen määritelmän mukaan ”Lapin perukan perukoilla”, josta vaikkapa teatteri ei 1800-luvun puolivälissä voinut juuri kauempana olla. Se, mikä merkitsi, oli taistelu elämästä ja toimeentulosta.
 
– Korkeakulttuuri ei ollut ihmisten arkipäivää, eikä mitenkään voinut kuvitella, että ihmiset olisivat laittaneet penninkiänsä likoon johonkin kulttuuritapahtumaan. Siitä näkövinkkelistä oli helppo tuomita turhuuteen laitettu aika ja raha.
 
Taiteen eri muodoista teatteri sijoittuu Kinnusen käsityksen mukaan kielteisimpään päähän. Vielä viime vuosisadan puolivaiheilla ajanvieteromaaneihin suhtauduttiin kielteisesti, mutta sittemmin romaanikirjallisuus on laajalti hyväksytty.
 
Sen sijaan tarvitsee peruuttaa vain vuoteen 2007 löytääkseen teatterista nousseen kohun: pastori Stiven Naatus siirrettiin syrjään rippikoululeirin vetämisestä, kun hän kävi Kalevan kutsusta katsomassa Oulun kaupunginteatterin Fundamentalisti-näytelmän ja antoi sen teemaa käsittelevän haastattelun.
 
Perusongelma teatterissa on Kinnusen mukaan se, että teatterin on perinteisesti mielletty johtavan siveettömään ja ei-kristilliseen elämään. Hän kuitenkin uskoo, että näkemykseen saattaa kohdistua samantyyppisiä muutospaineita kuin televisioon suhtautumiseen.
 
Netti-tv:n myötä ohjelmista on tullut monelle lestadiolaiselle enemmän sisältö- kuin välinekysymys. Kinnusen mukaan voi olettaa, että näin kävisi jossain vaiheessa teatterillekin – jossain määrin esimerkiksi lastenteatterin suhteen on jo käynytkin.
 
– Myös koululaitos pyrkii kasvattamaan oppilaita kulttuurin kuluttajiksi, ja sitä kautta lapset ja perheet tulevat tästä osallisiksi. Joskus on toki kieltäydytty viemästä lapsia teatteriin, mutta sekin on varmasti vähenemässä.
 
Taivaslaulun näyttelijät taputetaan lavalle kolmeen kertaan.
 
Elsi Tauriainen on pitänyt näkemästään.
 
– Näytelmä oli paljon taiteellisempi kuin odotin, se oli taideteos. Olin ehkä odottanut jotain viihteellisempää.
 
Päällimmäinen tunne Tauriaisen mielessä on silti pieni ahdistuneisuus. Niin todenmukaisesti lavalla on tavoitettu ne ajatukset, joita hän on itsekin käynyt läpi.
 
Ehkäisykielto, jonka ympärille Taivaslaulun tarina rakentuu, on Tauriaisen mukaan suurin lestadiolaisnuoria mietityttävä teema. Sen vuoksi hän itsekin rupesi aikanaan pohtimaan liikkeestä eroamista.
 
Tauriaista on koskettanut myös kohtaus, jossa pohditaan, jääkö taivaaseen pääsy kiinni punaisiksi lakatuista varpaankynsistä.
 
– Toivoisin liikkeeseenkin keskustelua siitä, miten tärkeitä uskon ulkoiset merkit ovat. Minulle on kuitenkin opetettu, että sydämen usko on tärkein.
 
Väliajalla Tauriainen on yrittänyt tiirailla, olisiko yleisössä liikkeeseen kuuluvia. Ketään ei ainakaan osu silmään. Vaikka teatteriin suhtaudutaankin kielteisesti, Tauriainen arvelee, että lestadiolaisia silti kiinnostaa, miten heidät esitetään.
 
Tauriainen ei usko, että mikään näytelmässä olisi erityisesti särähtänyt, jos hän olisi katsonut sen liikkeeseen kuuluessaan.
 
– Vaikka esimerkiksi pornonkatselukohtaus oli tosi raadollinen, se liittyi niin Viljan (päähenkilö) mielentilaan. Kaikkea tarkasteltiin lestadiolaisuuden kautta.
 
Jos Tauriainen olisi toivonut näytelmään jotain lisää, niin yhteisön hyvien puolien esiintuontia. Hän sanoo, että vaikka onkin eronnut liikkeestä ja kritisoi siinä monia asioita, se on hänelle edelleen hyvin rakas yhteisö.
 
– Sisältäpäin koettuna se voi olla tosi turvallinen lintukoto, jossa oleminen on helppoa ja mukavaa ja turvallista. Kun siitä eroaa, voi tuntua, ettei enää ole henkistä kotia.
 
Muuttuuko lestadiolaisten suhtautuminen teatteriin? 
 
Tauriainen arvelee, että moni asia voi muuttua, kun nykyinen nuori polvi aikanaan astuu johtoon.
 
Hänen mielestään lestadiolaisnuorilla on hyvin realistinen käsitys siitä, millaisia ristiriitoja nyky-yhteiskunnassa elävät lestadiolaiset kohtaavat. Sulkeutuminen ei internetaikana enää toimi.
 
– Nykyinen nuori polvi pyrkii olemaan osa yhteiskuntaa, ei eristäytymään siitä.
 

Päivän lehti

28.11.2020

Fingerpori

comic