Kolumnit Uutiset

Työnhausta tuli arpapeliä

Suomesta on onnistuttu ankarin ponnisteluin kadottamaan vuoden aikana jopa 41 000 työpaikkaa. Määrä on valtava. Tehostamisvimma on edennyt alalta alalle kuin tauti.

Väki vähenee, mutta työmäärä tuntuu kummasti säilyvän entisellään. Selviytyneiden tarinoita kuunnellessa ei voi välttyä ajattelemasta, että oikeilla lääkkeillä työpaikkoja olisi voitu joskus jopa säästää.

Joskus oli muodikasta puhua työhyvinvoinnista, nyt puhutaan selviytymisestä. Alan vaihdosta haaveilee käsittämättömän moni omassakin tuttavapiirissä.

Työmarkkinoilla haahuilevaa työnhakijaa ei käy kateeksi. Ei sitä irtisanottua, mutta ei sitä nuorta, elämänsä ensimmäistä työpaikkaansa hakevaakaan.

Hämeen TE-keskuksen yritysneuvoja kertoi huhtikuun alussa Hämeen Sanomissa, että toimistotöihin ja kaupan alan paikkoihin saattaa tulla jopa 200–300 hakemusta. Urakka vaikuttaa epätoivoiselta.

Voi sitä hakijaa! Millä ihmeen konstilla moisen hakijamäärän joukosta voi edes erottautua?

Tarkemmin ajatellen, miksi oikeastaan pitäisi edes erottautua? Eikö työnantaja voisi säästää kaikkien aikaa ja vaivaa ja yksinkertaisesti arpoa hakemusten joukosta yhden onnekkaan? Ajatelkaa: kaikki työntekijät samalla viivalla, eikä työnantajaakaan päästäisi jälkikäteen syyttelemään ikävältä kalskahtavasta syrjinnästä.

Vähän tähän suuntaan hakemuskäytäntöä vietiin jo taannoin Helsingin nuorisoasiankeskuksessa. Helsingin Sanomat kertoi sunnuntaina, että nelivuotiseen tutkimushankkeeseen etsittiin projektipäällikköä tiettävästi ensimmäistä kertaa Suomessa anonyymin rekrytoinnin avulla.

 

Lehtijutun mukaan temppu ei ollut yksinkertaisimmasta päästä, nimittäin hakemuksista piti käsin sutaten poistaa tietoja, jotka olisivat paljastaneet hakijasta sellaisia kiusallisia asioita kuin iän, sukupuolen, osoitteen, siviilisäädyn, perhetiedot, kansalaisuuden, äidinkielen… Jäljelle jäivät ammatti, tutkintonimike ja työkokemus.

Anonyymiys kantoi ehkä siihen saakka, kun haastateltavia valittiin.

Haastattelutilanteensa ollaan kuitenkin nokikkain, kaikkien kiusallisten henkilökohtaisten ominaisuuksien kanssa.

Lopulta valituksi tuli – haastattelujen jälkeen – 31-vuotias lapseton nainen. Jälkikäteen olisi kiinnostavaa tietää, millaisiin ominaisuuksiin perustuva syrjintä oli hakua suunnitelleiden peikkona.

 

Jos taustatekijät olisi tahdottu häivyttää kokonaan, olisi valinta kaiketi pitänyt tehdä arpomalla.

Työpaikkaan ei kuitenkaan valita tutkintoja vaan ihmisiä, vikoineen ja vahvuuksineen. Persoonallisuus vaikuttaa, ja tietyissä ammateissa sen merkitys suorastaan korostuu. Siihen kai pitää jatkossakin jaksaa uskoa, vaikka sitten yrittäisi 300 hakijan joukosta erottautua edukseen.