Kolumnit Uutiset

Työreformin salarakastajat

Mikä se on, joka elää, kasvaa ja vahvistuu? Se on nostettu ikuisesta haudastaan Atlantin valtameren syvänteestä ja elvytetty uudestaan henkiin.

Se ei ole kristikunnan odottama messias, jonka tuloa maan päälle on jo parituhatta vuotta odoteltu. Se on vuonna 1996 julkaistu keskustan poliittinen ohjelma, joka paremmin muistetaan työreformina.

Kun sitä haudattiin, surusaattoa johti pääministeriksi pyrkivä Anneli Jäätteenmäki. Tuleva hallituskumppani SDP edellytti häneltä selkeää irtisanoutumista työreformista.

Jäätteenmäelle kävi pääministerinä kuitenkin niin kuin kävi ja seuraajaksi nousi Matti Vanhanen, työreformin keskeinen arkkitehti. Tuolloin elettiin vuotta 2003.

Jo sitä ennen työreformin silloisessa piilopaikassa kävi silloinen demaripääministeri Paavo Lipponen. Hänen mukaansa tarttui reformista kohta, jolla työttömyysturvaa tiukennettiin. Niinpä Lipposen hallitus kuorikin kermat pois turvasta eikä SAK edes uhkaillut yleislakolla.

Reformin johtava tavoite oli sopeuttaa ikääntyvä Suomi uuteen aikaan. Palkat määritellään kilpailutilanteen ja maksukyvyn mukaan. Tämä edellyttää paikallista sopimista ja tulossidonnaisuutta. Työelämään ja palkkoihin esitettiin joustoja, mutta niin, ettei kenenkään työpanosta riistetä alle vähimmäispalkkojen. Lakkoillakin saisi laillisesti tai osoittaa joukkovoimaa, jos siltä tuntuu.

Ei ole ihmeellistä, että EK ja Suomen yrittäjät nielaisivat reformin ja jalostaneet sitä tarpeisiinsa. Ketkä ovatkaan innokkaimmin toistelleet sen teemoja soveltaen ne omiksi versioikseen? Kaikki kolme lukeutuvat demarivirkamiesten eliittiin.

Valtiovarainministeriöstä juuri eläköityvä Raimo Sailas on moneen otteeseen vaatinut joustoja työelämään ja eläkkeisiin juuri kilpailukyvyn nimissä.

Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen puhuu väsymättä, että yrittäjiä on kannustettava luomaan uutta työtä ja palkat on mitoitettava kilpailukyvyn mukaan.

Oman lukunsa työreformin salarakastajista on Valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen ylijohtaja Juhana Vartiainen. Hän kävi Ruotsissa kasvamassa kansantaloustieteellistä korkoa ja on äänessä päivittäin.

Tuottavuuden nimissä Vartiainen leikkaisi vanhojen palkkoja, koska heiltä pinoa ei synny samaan tahtiin nuorten kanssa. Ruotsintuliaisinaan hän esittää yksilöllistä palkkausta ja lopettaisi yleiskorotukset kokonaan.

Vartiaisen tykityksessä alkuperäiset työreformistit tuntevat itsensä vähäisiksi näpertelijöiksi, joilta puuttui rohkeus tyystin. Vajaassa parissakymmenessä vuodessa on käynyt yhä useammalle selväksi, että työreformissa oli pahaa sen nimi, ei sittenkään sisältö.

Vielä kun keskeiset palkansaajajärjestöt lukisivat ajan merkit oikein ja lopettaisivat kyyristelyn kolmen koulutusvapaapäivän tilapäisessä tuulensuojassa, päästäisiin itse asiaan, pelastamaan suomalaista hyvinvointivaltiota.