Uutiset

Uhanalaisista hurmureista tuli Ähtärin julkkiksia

 
Söpöysvaroitus! Korkealla puun oksilla puikkelehtii pullea, punaruskea karvaturri. Se näyttää ihan pieneltä, syliin rutistettavalta pehmonallelta.
 
Hitaasti ja varovasti, kuin hidastetussa filmissä, pikkuotus lähestyy eläintenhoitaja Jenna Heinosen kädessä odottavaa mandariinisiivua. Sitten. Ketterä loikka, ja naps!
 
Äänekkäästi mässyttäen söpöläinen jauhaa mehevää hedelmälihaa pienten, terävien hampaidensa välissä.
 
Uhanalainen pikkupanda eli kultapanda (ailurus fulgens) River muutti Ähtärin eläinpuistoon kesällä. Petoeläinten lahkoon kuuluva pandanaaras lensi Saksasta, Frankfurtista Helsinkiin.
Helsinki-Vantaan lentoasemalla sitä oli vastassa Ähtäri Zoon intendentti Mauno Seppäkoski.
 
Pörröturkki näytti nuupahtaneen oloiselta, niin kuin kuka hyvänsä reissusta rähjääntynyt.
 
– Se oli hiukan ihmettelevä, arka ja pelokas. Matkarasitus oli päällä, Seppäkoski muistelee.
 
Intendentti hurautti maastoautollaan yli kolmensadan kilometrin matkan Ähtäriin. Matkan ajan River kökötti nätisti pehmustetussa kuljetusboksissaan.
 
Ähtärissä panda kurkki aluksi ihmisiä ujosti puunoksilta. Hämmennys oli ihan luonnollista: muutto uuteen kotiin oli sille iso elämänmuutos. Vuoden vanha panda oli syntynyt ja varttunut Opel Zoo -eläintarhassa Saksassa.
 
Ähtäriin River muutti, koska sitä toivottiin taloon hartaasti. Eläinpuisto on mukana Aasian uhanalaisen lajiston suojeluohjelmassa, johon pikkupanda kuuluu.
 
Luonnonvaraisina pikkupandat elävät vain Keski-Aasiassa, Himalajan vuoriston alarinteillä. Sukunsa ainoita edustajia uhkaavat metsähakkuut ja salametsästäjät.
 
Seppäkosken mukaan eläinpuistoon aiotaan tuoda lähivuosina kaikkiaan kaksikymmentä harvinaista aasialaislähtöistä lajia. Paraikaa neuvotellaan esimerkiksi erittäin uhanalaisten isopandan ja kissaeläinten tulosta.
 
– Kyse on niin harvinaisista kissoista, että niitä on maailmassa enää vain satoja, Seppäkoski kertoo.
 
Neuvottelut isopandan tuonnista aloitettiin Kiinan kanssa alkuvuodesta. Maa- ja metsätalousministeriö valitsi Ähtärin sijoituspaikaksi siksi, että siellä olot muistuttavat pandojen luontaista elinympäristöä enemmän kuin Ranuan eläinpuistossa, joka oli myös niistä kiinnostunut.
 
– Muuta emme vielä voi kertoa, Seppäkoski toteaa.
 
Pikkupandat elävät luonnossa yksin tai pareittain. Ähtärissä oli jo alusta lähtien selvää, että Riverille aiotaan hankkia seuraa.
 
– Yksin eläin tuntisi olonsa liian orvoksi, Seppäkoski sanoo.
 
Sopiva, samanikäinen lajitoveri löytyi Irlannista, Belfast Zoo -eläintarhasta. Pandanaaras Phoenix muutti Ähtäriin syyskuun lopulla. Kaksikon yhteiselämä sujui alusta lähtien sopuisasti.
 
– Joskus niillä on pientä rähinää ja kähinää, pandojen hoitaja Jenna Heinonen kertoo.
 
Pandakaksikosta tuli melkein heti eläinpuiston julkkiksia. Ne hurmasivat yleisön ja mediaväen. Nyt ne ovat jo tottuneita hässäkkään ympärillään.
 
Alkuaikojen arkailusta ei näy enää jälkeäkään, kun filmitähden mukaan nimetty parivaljakko kieppuu villisti puiden oksilla.
 
– River muuttui rohkeaksi saatuaan kaverin. Vauhtia riittää varsinkin silloin, kun niitä vähän jännittää, Heinonen hymyilee. 
 
Vuorotellen pandat nyppäävät hoitajansa sormista hedelmäviipaleita ja kiikuttavat ne syrjään syötäviksi. Kaverille ei jätetä!
 
– Pandat ovat niin persoja hedelmille, että niiden punnitseminenkin oli helppoa. Ne oikein asettuivat vaa´alle hedelmiä kerjäämään, Heinonen nauraa.
 
Hän on nähnyt Himalajan asukkien tunkevan suuhunsa myös lunta.
 
– Ne olivat iloisia, kun tuli lunta. Ne nuoleskelivatkin sitä. Vaikka vettä on tarjolla, ne syövät lunta janoonsa.
 
Pikkupandojen nuori hoitaja on unelmapestissään. 
 
Päivittäin hän kantaa pandoille omenoita, päärynöitä, mandariineja ja kuivanappuloita. Niissä on samoja ravinteita kuin bambunversoissa, joita pandat luonnossa popsivat pääravinnokseen.
 
– Ehkä alamme viljellä bambunversoja. Vielä emme tiedä, miten siinä käy. Vesieläinhallilla on menossa bambunkasvatuskoe.
 
Eläinpuiston hoitajat varovat hieromasta liian läheistä tuttavuutta hoidokkiensa kanssa, etteivät ne kesyyntyisi. Villieläimestä ei saa tehdä ihmisen kaveria.
 
Hoitoeläimeen kiintyminen on silti väistämätöntä. Heinonen oli myyty heti ensihetkestä.
 
– En ollut nähnyt pikkupandoja aiemmin koskaan missään. Ne ylittivät kaikki odotukset. Ovathan ne nyt ihan valtavan söpöjä ja hellyttäviä!
 
Pandojen naapurissa on uhanalaisten takinien eli härkägemssien (budorcas taxicolor) kivikkoinen tarha. Myös luonnossa pikkupandat ja takinit elävät samoilla seuduilla Himalajan vuoristossa.
 
Takinit eivät näytä yhtä ystävällisiltä kuin pikkupandat. Niillä on lyhyt, tumma karvapeite, härkämäinen ruumiinrakenne, käyräsarvet ja vuohieläimen ketterät, kiipeilyyn tarkoitetut koivet.
 
Eläintenhoitaja Aino Syrjälä myöntää, ettei asioi takinitarhassa ilman pätevää syytä. Takinit eivät ole äkäisiä, mutta yli 300-kiloinen kasvinsyöjä saattaa töytäistä ihmisen vahingossa kumoon.
 
Takinikolmikon pikkuinenkin, Toivo, puhkuu tymäkkää alkuvoimaa.
 
Toivo on eläinpuiston yllättäjä. Takiniemä Katja synnytti kilinsä kesäkuun neljäntenä, Toivon nimipäivänä.
 
– Se oli ylläriylläri, syntyi yöllä. Tiesimme, että emä on luultavasti tiineenä, mutta emme olleet aivan varmoja, Syrjälä kertoo.
 
Eläintarhan väki oli innoissaan, sillä kaikki villieläimet eivät tunnetusti lisäänny kovin helposti tarhaoloissa.
 
Takinit muuttivat Ähtäriin vuosi sitten Korkeasaaren eläintarhasta, koska talossa ei enää ollut tilaa niille. Ähtärissä oli sekä tilaa että halua ottaa tulokkaat.
 
Muualla Suomessa takineja ei näe. Syrjälä joutuu toisinaan selittelemään, miltä hänen harvinaiset hoidokkinsa näyttävät.
 
– Viimeksi sanoin, että se on kuin kutistettu visentti.
 
Ähtäri Zoon väki näkee eläinten elämien alut ja loput. Koko eläinpuisto suri, kun 15-vuotias lumileopardiuros muutama viikko sitten kuoli. Sen kohtaloksi koitui kasvain, ja se jouduttiin lopettamaan.
 
Uros olisi voinut elää vielä joitakin vuosia.
 
Lumileopardin hoitajaa Tiina Sarkkista lohduttaa hiukan tieto siitä, että parinsa menettänyt naaras saa helmi-maaliskuussa uuden uroskaverin Glasgow’n eläintarhasta Englannista.
 
Sarkkisen vastuulla ovat myös karhut, ahmat ja Suomen ainoat luonnonvaraiset kissaeläimet, ilvekset (lynx lynx). Ilvestarhassa häntä ovat aamuisin vastassa neljä naarasta ja omassa aitauksessaan piileskelevä uros, Matikainen.
 
Tänään Matikainen näyttää kävijöille vain korvatupsunsa.
 
– Matikainen on aika jännä persoona, arkajalka. Se ei tykkää ihmisistä, Sarkkinen sanoo.
 
Ähtäriin puolikesy orpo ilveksenpentu tuotiin kahdeksan vuotta sitten.
 
– Se oli lähtenyt metsästä koiran ulkoiluttajan matkaan. Siitä voi päätellä, että se oli ollut jollakin hoidokkina.
 
Viime kesänä Sarkkinen yritti tarjota Matikaiselle naarasseuraa. Kokeiluvierailu tyttöjen aitauksessa piti lopettaa lyhyeen.
 
– Matikainen kiihtyi liikaa. Ei tytöistä, vaan uudesta tilasta. Tytötkin kiihtyivät. Monta päivää sen jälkeen aitauksessa vallitsi hermostunut stressitila.
 
Naaraiden aitauksessa asuvat emot ja niiden pennut.
 
– Kaikki ovat kasvoista erinäköisiä. Arimmalla, Pamelalla, on meripihkanväriset silmät. Usein se on ensimmäisenä vastassa murisemassa. Kun sitä jännittää, sen pitää vähän buustata itseään.
 
Sarkkinen avaa ilvesaitauksen veräjäoven.
 
–Jos jännittää, voi ottaa haravan turvaksi aitaukseen.
 
Haravaa tarvitaan lähinnä Sussun varalle. Tuttipulloiässä eläinpuistoon tuotu löytöilves suhtautuu ihmiseen pelottomasti.
 
– Se on ainoa, jota teidän täytyy vähän varoa. Se voi tulla nipistämään varpaasta tai vetämään lahkeesta. 
 
– Jos sillä on huono päivä, sen korvista tulee savua. Silloin minäkään en jää aitaukseen, Sarkkinen juttelee.
 
Vielä kertaakaan hoitaja ei ole tuntenut oloaan uhatuksi.
 
– Sussu on tehnyt tuttavuutta vetämällä takista ja nakertelemalla kengänkärkiä. Se voi tarttua hampailla kiinni, mutta ei se pure.
 
Ilvekset liikehtivät levottomasti. Hoitaja lepertelee niille rauhoittavasti.
 
– Sussu pitää teitä eläinlääkäreinä tai jonain muuna pahana porukkana. Muuten se saattaisi tulla tönimään ja kokeilemaan, säikähdättekö.
 
Eläintenhoitaja kaivaa ämpäristään omenoita, broilerinlihaa ja kanapullia. Ilveksistä uhkarohkein, Onerva, loikkaa äänettömästi lähemmäksi. Sen kurkusta purkautuu matala urahdus.
 
Tänään liha ei kiinnosta Onervaa. Se leikittelee jouluomenalla kuin lankakerällä ja painaa sen lopulta poskeaan vasten. Kuin rakkaimman aarteensa.
 
Sarkkinen voisi koskettaa petoa, mutta sitä hän ei koskaan tee. Mauno Seppäkoski kertoo, miksi:
 
– Se on valtava riski. Jossain vaiheessa eläin ottaa nokkiinsa ja vastaan tulee harmaa raja. Silloin voi käydä huonosti.
 
Samaan aikaan valkohäntäpeurojen (odocoileus virginianus) aitauksessa eläintenhoitaja Heidi Sundström tarjoilee hoidokeilleen rapeita lehtikerppuja ja perunoita.
 
Lähietäisyydelle uskaltautuu vain pelottomin, Pippuri. Pippuri on kaikkien kaveri, Disney-animaation söpö piirrosbambi.
 
– Se käy aidan luona pussailemassa kävijöitä, Tiina Sarkkinen nauraa.
 
Aidan herruudesta käytiin ankara taistelu.
 
– Alun perin Barbro oli yleisöaidan rouva ja hidalgo. Kun Pippuri tuli taloon, peuroille tuli pientä skismaa siitä, kumpi edustaa. Nyt ne edustavat yhdessä, Sundström naurahtaa.
 
Peuraparin rohkeus perustuu niiden menneisyyteen. Orvot vasat tuotiin eläinpuistoon pikkuisina, ja niitä ruokittiin tuttipulloilla. Ne leimautuivat ihmiseen.
 
Jotkut eläimet tulevat eläinpuistoon jäädäkseen. Toiset syntyvät lähteäkseen.
 
Keväällä Ähtäristä muuttaa pois seitsemän viime kevään valkohäntäpeuran vasaa. Vasojen määränpää on suuri kansallispuisto Tšekissä, Saksan rajalla.
 
Alun perin valkohäntäpeurat tuotiin Suomeen 1930-luvulla Yhdysvalloista. Suomessa niitä on jo yli 40 000, mutta Keski-Euroopasta eläin on paikoin hävitetty metsästämällä.
 
Uudessa kotimaassaan peurat pariutuvat, lisääntyvät ja elävät elämänsä loppuun saakka.
 
Pippuri ja Barbro eivät lähde. Keväällä ne päivystävät peuratarhan aidalla, niin kuin aina ennenkin.