Uutiset

Umpikujasta vaikea päästä ulos

Eläkeratkaisut jäävät vaalien jälkeisen hallituksen päänsäryksi. Näin keskityttiin arvioimaan kahden kolmikantaisen työryhmien esityksiä eläkepolitiikan tulevaisuuden suuntaviivoista.

Samaan hengenvetoon korostettiin, etteivät kovat keinot ollenkaan välttämättä pidennä toivotulla tavalla työssä käyvien työuria.

Keskustelua olisi syytä syventää – lähestyvistä eduskuntavaaleista huolimatta. On uskallettava kysyä, onko edes seuraavalla hallituksella – oli sen kokoonpano mikä hyvänsä – mahdollisuutta avata eläkepolitiikan umpisolmua.

Aivan välttämätöntä on myös pohtia, mikä on kova ja mikä kevyt keino. Jos kuvitellaan, että eläkeiän nosto kahdella vuodella 65 vuoteen on ainoa kova keino, mennään raskaamman kanssa metsään.

Palataan lähtöruutuun. Silloinen pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) esitti hyvässä hengessä ja rakentavasti, että eläkeikää nostetaan valtiontalouden kärjistyvien ongelmien helpottamiseksi.

Vanhanen sai kimppuunsa kaikki palkansaajien etujärjestöt. Ne torjuivat ehdottomasti eläkeiän noston, Vanhanen julistettiin suunnilleen pyhien arvojen häpäisijäksi.

Näin kävi: ay-liike jyräsi Vanhasen ja hänen hallituksensa yli. Vanhasen hermo piti ja hän siirsi eläkeasiat kolmikantavalmisteluun sillä mielellä, että laajapohjaisissa neuvotteluissa syntyy yksimielinen ja täsmällinen tulos.

Kolmikantavalmistelussa syntyi kunnioitettava määrä laskelmia, arvioita, vaihtoehtoja ja paperia, mutta itse asioissa ei ole syntynyt – jos hieman kärjistetään – yhtään valoa kestävää ratkaisua.

On tietysti sinänsä erinomaista, että kaikki osapuolet ovat yhtä mieltä työterveydenhuoltoon panostamisesta. Mutta mitä tätä kautta on odotettavissa ja millä aikataululla, paljonko työurat pitenevät ja koska?

Eläkepolitiikan punaiseksi langaksi ei kelpaa ”toivotaan ja pyritään”, eikä vastuullisen ay-liikkeen linjaksi se, että vastustetaan yksinomaan eläkeiän nostoa.

Pallottelun kovilla ja pehmeillä keinoilla voisi vähitellen lopettaa ihan siksi, että kumpiakin tarvitaan. Aivan yhtä selvää on kaikkien työpaikkojen vastuu työssä jaksamisesta ja samalla työntekijöiden mahdollisimman pitkistä työurista.

Vaalien jälkeisestä hallituksesta tuskin on tahtipuikon heiluttajaksi. Mitä enemmän ay-liike on vastustanut eläkeiän nostoa, sitä vaikeampi sen on perääntyä, hakea sovitteluratkaisua.

Eläkeiän nostamisen vastustaminen on ay-puolella jo arvovaltakysymys. Tämä on valitettavaa, sillä mitä kauemmin pelkkä jarruttaminen kestää ja kattava ratkaisu antaa odottaa itseään, sitä varmemmin on odotettavissa kovien ratkaisujen suma.

Eläkepolitiikka on kuin rakennus huonossa kunnossa, rapautumassa. Tilanne ei korjaannu puhumalla, eikä jankkaamalla sitä, mitä ei saa tehdä. Remontista on synnyttävä päätös.