Uutiset

Unohdetut

”Oli vain parinsadan hengen yhteisö, tiheänä ympäröivä metsä, mutainen tie ulos kylästä ja kutsumattomien vieraiden pelko.” Suurin piirtein tällainen kuva minulla on San Juan Copalan intiaanikylän tilanteesta Oaxacassa, Meksikossa, vaikka sitaatti onkin tutkija Georgi Bobokhidzen kuvailu elämästä georgialaiskylässä sodan jälkeen.

Georgian ja San Juan Copalan erottaa monen muun seikan ohella se, että Georgiaan saatiin melko nopeasti lyhyen sodan jälkeen humanitääristä apua. San Juan Copalaan ei ole kukaan päässyt seitsemään kuukauteen, eikä kylästä pääse pois. Yhteisö elää aseellisen ryhmittymän piirittämänä. Kyläläisiltä on estetty pääsy ihmisen perusoikeuksien, kuten ruuan, veden ja terveydenhoidon luo.

Harva suomalainen tiesi, mitä San Juan Copalassa tapahtui ennen kuin humanitääristä apua viemässä olleen saattueen suomalaisjäsen huhtikuussa kuoli ryhmittymän luoteihin. Tapaus järkytti, mutta herätti myös keskustelua siitä, mitä suomalainen teki Meksikossa sotkeutumassa asioihin, jotka eivät suomalaisille kuulu.

Ne kuuluvat meille silti monesta syystä. Suomen humanitäärisen avun kokonaisbudjetti tälle vuodelle on liki 70 miljoonaa euroa. Apua myönnetään sekä pitkäaikaisten että uusien kriisien selvittämiseksi, ihmisoikeus- tai tarveperusteisesti.

Humanitäärisen avun pitäisi olla osoitus maailman tuntemasta yhteisvastuusta ja toisten ihmisten pyyteetöntä auttamista. Kuulostaa naiivilta, mutta aatteen mukaan hyväosaisten länsimaiden kansalaisten velvollisuus on tukea niitä, joilla on heikommat resurssit. Keneltäkään ei voi vaatia, että solidaarisuus veisi heidät alueille, joilla henki on vaarassa. Jokainen auttaa omien kykyjensä mukaan. Aktiiviset lähtevät kentälle ja toiset löytävät auttamiskanavan vaikka Punaisen Ristin kautta.

Kasvottomien, kaukana olevien vieraiden ihmisten avuntarve on kuitenkin pelottavan helppo sivuuttaa kokonaan. Pyyteettömyyden sijaan avunantoa kohtaan esitetään enemmän kritiikkiä kuin ennen. Jopa kohteen avuntarve saatetaan kyseenalaistaa kokonaan.

Viisaammat tietävät neuvoa, että kehitysavun maksaminen on lopetettava kokonaan. Apu kun ei auta. Afrikkalaiset kärsivät yhä köyhyydestä, ruoan ja puhtaan veden puutteesta. Kehitysavun lopettamisen sijaan pitää miettiä, onko se tähän asti ollut oikein kohdennettua. Jos apu ei ole tuottanut tulosta, sitä ei ole koordinoitu Afrikassa oikein. Se ei ole peruste kehitysavun lopettamiselle kokonaan.

Aiempien avustusohjelmien vastoinkäymiset eivät saa estää apua tulevaisuudessa, sillä kuten San Juan Copalankin kohdalla, kyse voi olla ihmishengistä. Ihmishenkien pelastaminenhan on avun tarkoitus, ja sen tärkeämpää tehtävää ei tällä pallolla ole.

Länsimaiden harjoittama avustustyö on syyllisyydentunnon synnyttämää. Omatunnon on ehkä syytäkin pistellä. Unohdamme liian helposti maailmassa vallitsevat asiantilat. On helpompi unohtaa kuin uskoa, että asian hyväksi on jotakin tehtävissä. Realistista ideaOmatunnon on ehkä syytäkin pistellä.lismia tarvitaan, niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaa.

Viime viikolla uusi avustussaattue pyrki jälleen San Juan Copalaan. Valitettavasti sen matka kuitenkin katkesi noin puolen tunnin ajomatkan päähän avuntarvitsijoista.

Päivän lehti

2.4.2020