Uutiset

Unohtajan pelastajasta pahvimukikahvin myyjäksi

Äskettäin uutisoitu Rautakirjan aikomus uudistaa kioskinsa tempaisi ajatukset menneeseen. Aikaan, jolloin kioskille piipahdettiin hakemaan päivän kauppareissulla unohtunut pieni, mutta tuiki tarpeellinen tuote. Vuosiin, jolloin kioskin täti myi harjoittelijalle pikku-Mallun, sillä perheen käyttämästä ruokakaupasta sitä ei tietenkään voinut ostaa. Ja ennen kaikkea niihin odotettuihin päiviin, jolloin kioskin lehtihyllyyn ilmestyi pakka painokosteita Intro-lehtiä.

Talvella toiveet huikattiin pää kenossa pienesti raollaan olleesta lasiluukusta, kesällä eivät sormet palelleet kolikkokukkaroa räplätessä. Jalkatyö jäi kaikkina vuodenaikoina myyjän tehtäväksi.

Sanomattakin on selvää
, että nuo ajat ovat kaukaista historiaa. Äkkiseltään ei muistu mieleen, koska viimeksi on tullut edes käytyä kioskilla, kiskalla eli kiparilla, joka nykykielenkäytössä on vakiintunut muotoon ärrä. Ruokakauppojen aukioloaikojen vapauduttua kioskin ei enää tarvitse pelastaa tunnollista kauppalistan laatijaa. Eikä palvella toiveikasta veikkaus- tai lottokupongin jättäjää, koska homma hoituu näppärästi kaupassa tai netissä.

Kioskeissa
on vielä pienet eronsa, mutta yleensä asiakas kävelee sisään lämpimään tilaan, jonka koosta asuntokäytössä moni vain unelmoi. Tuotevalikoima on massiivinen ja termoskannusta voi plöräyttää hörpättävää pahvimukiin. Neljällä miljoonalla vuosittaisella plöräytyksellä R-kioskit on Suomen suurin kahvilaketju.

Käytävillä vaeltelun ja tuotteiden etsinnän tekee luonnollisesti asiakas itse. Fiilis on – sitä kuumaa sumppia lukuun ottamatta – täsmälleen sama kuin päivittäistavarakaupassa.

Tänä päivänä ärrältä voi hakea lähes mitä tahansa konserttilipuista kalastuslupiin ja digibokseista pelikonsoleihin. Kuka enää muistaa, että sata vuotta sitten Rautakirja perusti kioskinsa myymään lehtiä ja kirjallisuutta rautatieasemilla? Luettavaa jalkauduttiin tarjoamaan potentiaalisille asiakkaille myös juniin.

Tai kuka muistaa 1980-luvun alun keskiolut R-kioskeihin -kampanjan? Nykynuoriso tuskin ymmärtää, mikä ajatuksessa oli aikoinaan niin vallankumouksellista.

R-kioskeja ei pidä kuitenkaan syyllistää valikoimapöhöstä yksin. Kaupanalan kuin kaupanalan ihmiskäsitys on nykyisin sellainen, että pelkkä tavaran näkeminen saa asiakkaan haluamaan sitä ja kaivamaan kuvetta. Miksi muuten posteissa myytäisiin korvakoruja, bensa-asemilla koivuklapeja ja kodinkoneliikkeissä suklaata?

Rautakirjan kunniaksi on kuitenkin sanottava, että tämä satavuotias potilas on tehnyt tautidiagnoosinsa, ja työ kioskien tavaravalikoiman selkiyttämiseksi on jo alkanut.

Tervehenkisen uutisen innoittamana entinen R-kioskin myyjä taantuu jälleen muistelemaan. Kesäduuni itähelsinkiläisessä lehtikioskissa oli kertakaikkisen mukava. Kerrankin sai lukea lehtiä niin paljon kuin ikinä ehti ja välillä jopa suositella niitä ennakkoluulottomille asiakkaille. Oli hauskaa harjaannuttaa silmää erottamaan jo kaukaa Allertin lukijat Tuulilasin lukijoista – ja kondomien ostajista.

Luonnollisesti nuoren tytön työviboja paransi entisestään tieto, että itse Anne Pohtamo oli ollut muutamaa vuotta aiemmin samaisen myyntiluukun ja lehtihyllyjen välisen kotoisan tilan kuningatar.