Uutiset

Urheilijan epäonnistuminen on systeemin vika

Vajaa viikko sitten päättyneet yleisurheilun EM-kisat Berliinissä olivat Suomen osalta tuloksellisesti heikoimmat kautta aikojen. Edellisen kerran Suomi jäi ilman mitalia Budapestin EM-kisoissa vuonna 1966. Unkarissa Suomi saavutti sentään kahdeksan pistesijaa, kun Saksassa jäätiin kolmeen. Ilman keihäänheittäjä Antti Ruuskasta, estejuoksija Topi Raitasta ja miesten pikaviestijoukkuetta ei olisi tullut edes tätä vähää. Jos kisoihin ei lähdettykään henkseleitä paukutellen, hieman parempaa odotettiin.

Syyllisten etsintä on mahalaskun jälkeen ollut kiivasta niin kuin tapana on. Syntipukit heikkoon menestykseen ovat toistaiseksi löytyneet pääosin muualta kuin urheilijoista itsestään. Selväksi on tullut ainakin se, että systeemi on mätä.

Helpolla ei ole päässyt etenkään sen korkea edustaja valmennusjohtaja Jorma Kemppainen, sillä jonkun on kannettava muidenkin synnit. Kemppaisen asemaa ei helpota se, että tämä uskaltautui visioimaan Suomen tavoitteeksi EM-kisoista 3-4 mitalia. Ei auta, vaikka Kemppaisen mukaan kyse oli oikeastaan pitkän tähtäyksen tavoitteesta, ei nimenomaan Berliinin kisoista. Kisapainajaisen synnyttämän keskustelun valossa ei olisi suuri ihme, jos viestikapula siirrettäisiin Kemppaiselta seuraavalle yrittäjälle.

Tekikö Kemppainen fiksusti sanoessaan julki lukumääräisen mitalitavoitteen? Ajatellaanpa tilannetta, jossa täsmällistä maalia ei asetettaisi. Silloin kritiikki kohdistuisi siihen, ettei tavoitetta edes uskalleta sanoa ääneen. Miten urheilija voi menestyä, jos tältä ei edes odoteta mitään? Suo siellä, vetelä täällä.

Suomalaisen kilpayleisurheilun tasoon ovat ottaneet kantaa sekä nykyiset että entiset huiput. Tiedossa on muun muassa se, että rahaa on liian vähän, valmennusjärjestelmä on pirstaleista puuhastelua, kunnollinen suunnittelu puuttuu eikä tiivistä joukkuehenkeä ole. Jotta tässä ei olisi tarpeeksi, kisalentojen aikataulut ovat olleet huonot.

Kritiikissä on epäilemättä perää, koska sitä ovat esittäneet systeemin loppukäyttäjät eli urheilijat itse. Urheilun seuraajana ei silti voi olla kysymättä, mikä on urheilijan oma vastuu menestyksestään tai suomalaisten tapauksesta menestymättömyydestään. Jos viimeistely on epäonnistunut ja kauden kuntohuippu osunut vääriin kisoihin, syytä voi olla turhaa etsiä ainoastaan keskustoimistolta.

Ehkä itsereflektionkin aika vielä koittaa, kun aika on hionut pettymyksen terävimmät kulmat. Ja sitä paitsi, loppukilpailupaikkoja sentään tuli. Ei finalistien joukkoon pääsy ole pöllömpi saavutus sekään, vaikka mitali jäisi haaveeksi. Esimerkiksi 12 parhaan eurooppalaisen joukossa oleminen asiassa kuin asiassa on aika kova juttu.

jussi.orell@lannenmedia.fi

Tuoreimpia artikkeleita