fbpx
Uutiset

Uskallatko tappaa?

Lopetat kituvan kissan, muttet kuolevaa sisartasi. Kissan tuskaisan vikinän seasta kuulet pyynnön: armahda! Et voi kuulla sisaresi selkokielistä viestiä: Armahda ja anna piikki. Et voi, etkä saakaan voida.

Aktiivinen eutanasia merkitsee, että potilaan elämä lopetetaan potilaan toivomalla hetkellä. Ajatus kuulostaa hyvältä, mutta miten se toimisi käytännössä? Milloin ja kuka lopulta antaa tuon viimeisen piikin?

Kun ihminen
on terve, hän sanoo helposti ja kevyesti läheisilleen sairastumistaan ja kuolemaansa koskevia toiveita. Kuolemaan johtavaa, etenevää sairautta ja sen tuomaa avuttomuutta pelätään. Pelätään nöyryytystä ja kipuja. Moni toivoo puolisonsa tai lastensa pitävän huolen, ettei elämää pitkitetä hengityslaitteilla, letkuruokinnalla tai tipalla.

Kun elämä sitten tuo tuon etenevän sairauden tullessaan, kaikki arvot muuttuvat. Enää ei olekaan itsestään selvää, että kuolema on elämää parempi ratkaisu.

Ms-taudista, parkinsonismista tai syövästä kärsivä ei välttämättä enää haluakaan luopua vapaaehtoisesti elämästä. Jokainen päivä tuskineenkin on elämää, josta pidetään tiukasti kiinni. Klisee on totista totta: niin kauan kuin on elämää, on toivoa.

Jos potilaan taudin eteneminen vie kyvyn kommunikoida, omaisen pitäisi pystyä toimimaan potilaan aiemmin ilmaiseman tahdon mukaan.

Tuskien seuraaminen kuolinvuoteella on sydäntä särkevää. Toisaalta potilas itse jatkaa taistelua. Jokaisen korisevan hengenvedon jälkeen seuraa jopa minuuttien tauko. Juuri, kun kuolema näyttää lopettaneen tuskat, uusi hengenveto kertoo elämän olevan vielä läsnä. Taistelu jatkuu tunnista toiseen.

Lääkärillä pitää olla oikeus kieltäytyä aktiivisesta eutanasiasta samoin kuin omaisella. Passiivinen eutanasia sen sijaan on jo arkea. Kun sairaus on edennyt loppuvaiheeseen, paranemiseen tähtäävä hoito lopetetaan. Letkut irrotetaan ja potilas saa vain kipulääkkeitä.

Aktiivisen ja passiivisenkin eutanasian rajanveto on hankalaa. Entä, jos tapahtuisi ihme? Entä, jos potilas sittenkin paranisi? Nuorten potilaiden hoidon lopettamispäätös lykkääntyy paljon myöhäisempään vaiheeseen kuin vanhusten. Ajattelemme, että vanhus on valmistautunut kuolemaan, mutta onko? Ei ikä välttämättä merkitse kuolemanpelon kaikkoamista.

Olen saattanut hautaan niin elämästä luopuneita kuin tiukasti kiinni pitäviä sukulaisiani. Nuorin sisareni taisteli rajusti vielä viime hetkillään epäoikeudenmukaista kohtaloaan vastaan. Äitini makasi saattohoitokodissa halvaantuneena, mutta jumppasi varpaisiinsa liikettä pari viikkoa ennen kuolemaansa. Isäni toivoi lautumiaan pelästyneenä pääsevänsä parantavalle neurologilleen.

Vaikeinta oli, kun tätini vannotti minua jo 40 vuotta sitten, ettei häntä koskaan saa sitoa letkuihin tai koneisiin. Kun hän sitten aikanaan makasi sairaalassa syövän kourissa ja puhekykynsä menettäneenä, hän katsoi minuun kiukkuisena ja repi itse letkuja pois. Kun muu ei onnistunut, hän sulki suunsa ja lopetti syömisen.

Emme voi auttaa. Meidän uskontomme ja etiikkamme kieltää tappamisen.

Anu Kankaansydän-Lahtinen

Menot