Uutiset

Uskonnoton lymyää kaapissa

Sitä alkaa vähitellen tottua siihen, että pääsiäisenä saa mennä elokuviin tai taidenäyttelyyn. On kulunut vasta neljä ja puoli vuotta siitä, kun huvikielto poistettiin laista. Enää ei tarvitse kärvistellä kristillisissä kärsimyksissä pitkien vapaiden ajan, ellei niin valitse.

Olikin outoa, että yhden uskontokunnan juhla määritteli, miten kukin maallista vapaa-aikaansa vietti.

Luterilaisesta kirkosta erosi viime vuonna enemmän ihmisiä kuin koskaan aiemmin. Vääntö naispappeudesta lisännee määrää. Tiedän ihmisiä, jotka ovat eronneet protestiksi.

Hiljainen ja kasvava vähemmistö ovat uskonnottomat. Heitä on yli 13 prosenttia Suomen väestöstä. Siitä huolimatta uskonnottomat ovat kuin toisen luokan kansalaisia: heillä esimerkiksi on vain harvoja omia hautausmaita. Hautaamista pidetään Suomessa kirkon tehtävänä, eikä yhteiskunnallisena toimenpiteenä, kuten synnytystä. Tämä on syrjivä käytäntö.

Kuinka paljon Suomessa mahtaa olla kaappiuskonnottomia? Paljon on puhuttu tapakristityistä, joille kirkon jäsenyys on vain keino sulautua kotimaan kulttuuriin.

Kaapista ei liene helppo tulla. Kristilliseen kirkkoon kuuluminen on niin olennainen osa suomalaisen yhteiskunnan jäsenyyttä, että siitä irtisanoutuminen voi tuntua lähes maanpetturuudelta. Erään tuttuni vanhempi sukulainen oli aikoinaan valmis maksamaan tuhansia markkoja siitä, että kirkosta eronnut nuorukainen liittyisi takaisin.

Uskon tulisi olla henkilökohtainen päätös, mutta käytännössä kyse on hyvin yhteisöllisestä asiasta.

Aikoinaan uskonnontunnilla pyydettiin kaikkia Jumalaan uskovia viittaamaan. Joillekin selvisi vasta rippileirillä, että rippikoulua ei olisi ollut pakko käydä. Nuori ei kyseenalaista kirkollisia tapoja, jos kasvaa niiden keskellä.

Julkinen valta ja uskonnollinen toiminta kietoutuvat yhteen usein, esimerkiksi koulujen ja kaupunkien juhlissa sekä valtiopäivien avajaisten jumalanpalveluksissa. Uskonnottomat ovat näissä tilanteissa ulkopuolisia.

Valtion ja kirkon yhteenkuuluvuus tukee syvällä istuvaa mielikuvaa Suomesta kristillisenä valtiona – ei uskonnollisesti neutraalina ja tasa-arvoisena. Monissa maissa, kuten Yhdysvalloissa, Australiassa, Ranskassa – jopa Turkissa – valtio ja kirkko on erotettu tiukasti toisistaan.

Jos puhuu valtion ja kirkon erottamisen puolesta, tämä tulkitaan usein uskonvastaisuudeksi. Se on tahallista väärintulkintaa. Kyse on epätasa-arvon kitkemisestä ja todellisen, lakiin kirjatun uskonnonvapauden edistämisestä. Erottaminen palvelisi molempia: valtio ei voisi puuttua kirkon asioihin, eikä kirkko valtion.

Eri asia on, säilyisikö kirkon asema ilman valtion avustuksia ja verotuloja.

jan.salminen@hameensanomat.fi

Päivän lehti

26.5.2020